Löydän itseni kerta toisensa jälkeen nojailemasta leivinuuniin. Aamuseitsemältä kun odotan kahviveden kiehumista (minähän keitän kahvin edelleen pannulla, nuoriso ja pehtoori käyttävät keitintä, mistä minä edelleen kieltäydyn), toimeliaan aamupäivän imuroinnin ja pyykinpesun välissä käyn mieluusti hetken lämpimän uunin kyljessä. Ei meillä täällä kylmä ole. Mutta pakkasen aistii. Ja leivinuunin lämpö ei ole vain aistittavissa, vaan se on tunnettavissa. Se on tunneasia. Se lohduttaa ja rohkaisee.
Rohkaistuin tänäänkin ulos. Tällaisen jäähain kohtasin. Klikkaa isommaksi ja näet sen terävät ylähampaat paremmin.
Sitten jotain kaunistakin. Tällä talven törröttäjällä on niin kylmä, että sen nenä vuotaa. Näetkös?
Näitä Pikisaaressa kuvatessani yksi vanha mies, hyvin vähissä vaatteissa, muttei ollenkaan kylmissään olevan näköisenä, tuli juttelemaan. Kertomaan, kuinka hänestäkin olisi ollut hienoa oppia valokuvaamaan, mutta koskaan ei ollut aikaa.. puhui itsekseen pitkän tovin, käveli vierelläni ja raataili. Ihan mukava ukkeli. Sanoi sitten lähtevänsä kirjaston lehtisaliin lukemaan, meinasin seurata, mutta en sittenkään mennyt.
Eilen kun tulin kaupungilta käyttämästä äitiä lääkärissä, oli lyhyessä pikaisessa kuvaushetkessäni ihan erilainen kohtaaminen. Juuri kun olin selin aurinkoon ja tarkentelin kameraa kohti Toivoniemeä, kuulin matalan miesäänen takaani huutavan nimeäni. Säpsähdin ihan kunnolla: ”Narahdin!” Keskellä tiistai-iltapäivää kaupungilla, vapaalla. Kuka näki, etten ole töissä?
Näin syvällä se on luterilainen työmoraali tai tottumus siihen, että arjessa ollaan työpaikalla. Minulle on käynyt aika montakin kertaa näin viimeisen puolen vuoden aikana… Ja sitten olikin tosi mukava nähdä vanha tuttu. Ihminen joka on sairastanut vuosikausia vaikeaa kivuliasta sairautta, joka vei ennenaikaiselle eläkkeelle, mutta tuttu on nyt löytänyt avun ja kuntoutuu kovaa kyytiä. Hänen kanssaan sitten keskustelimmekin – molempia koskettavasta – työelämästä, siinä olemisesta, sen velvoitteista ja voimasta, välttämättömyydestä tai ylenpalttisesta hypettämisestä. Asenteista. Omista ja muiden. Jollei olisi ollut – 22 C olisimme varmaan keskustelleet vielä pitkään…
Näin pakkasella mietin sitäkin, kuinkahan juniori pärjää Kainuussa, jossa on liki – 30 C. Toivottavasti niiden ei ole tarvinnut tetsata siellä kovin paljoa, ois enempi ajohommia… . Vaikka en oikeastaan ole hirveän riemastunut kuultuani, että joutui poika jotain pommilastia viemään Kajaanista Rovaniemelle. Vastaisipa tekstariin aika pian.