Miten kotimatka tuntuikin niin pitkältä? Liikennettä ei nimeksikään, ei sietämätön kelikään, vaikka Muurolan jälkeen Ouluun asti pyryttikiin tiheästi pakkaslunta, jota rekat vielä nostivat tienpinnasta ihan valkoiseksi pilveksi asti. Mutta ei sentään liukasta, ja kun ei ohitellut, ei joutunut paksun tien keskellä olleen lumipenkan (penkka se oli!) päälle ajamaan eikä sen vietäväksi. Tiukasta lumipyrystä huolimatta havaittiin, että valoisaa täällä etelässä on. Paljon valoisampaa kuin Koilliskairassa. Eikä se ole välttämättä vain hyvä asia.
Monta kertaa oli mietittävä mikä päivä? Mikä viikonpäivä? Mökiltä suoraan viikonlopun viettoon kotiin … merkillistä. Rovaniemellä käytiin kiinalaisessa lounaalla, millä saattaa olla merkilliset seurannaisvaikutukset systerin helmikuulle… 🙂
Kotona lumitöitä, aika paljon siitä huolimatta, että sotamies oli viime viikonloppuna käynyt kolailemassa. Kipsikätinen tytär ei tarkistusreissuillaan luonnollisestikaan ollut voinut lumia pukkailla. Minäkin jätin väliin, joten pehtoorille jäivät ne.
Minulla kotiintulon jälkeen yhden ”kuvatilauksen” työstämistä. Innostun ja masennun vuorotellen. Huomenaamu kymmeneen mennessä olisi oltava valmiina. Saapa nähdä.
Tietääkö kukaan, kuinka paljon yhden nuhan aikana yhdestä ihmisestä voi lähteä niistettävää? Paljon sanon minä. Aivan määrättömän paljon.
Hihii!