Viikko sitten Pekingissä, viikon päästä Saariselällä. Tänään levollinen perjantai Rantapellossa. Yhdistävä tekijä? Hyvä ruoka ainakin.
Tänään takkailta. Ja siitä takauma vuosien taa… (semminkin kun autosotamies kävi juuri antamassa selonteon viime viikkojen vaiheista): Istumme takkahuoneessa, molemmat luemme, on aika hiljaista, mitä nyt lapset keskenään leikeissään ääntä pitävät. Juniori, silloin about kuus vee, hakee ison löhötyynyn ja tulee lötköilemään takkatulen eteen, ihan jalkojemme juureen ja toteaa, että: ”Oon päättäny aloittaa uuen harrastuksen.” –
– Yhy. (Hiljaa mielessäni jo kertaan litaniaa, joka näihin harrastusjuttuihin kuuluu ja josta on sovittu: ”Sitten-kun-aloitat-uuden-harrastuksen-niin-sen-puoli-vuotta-kokeilet-ja-vasta-sitten-päätät-jatkatko-vai-lopetatko. Puoli-vuotta-on-kokeiltava; yhden-kerran-jälkeen-ei-lopeteta…”
Verraten varhaiseen ikäänsä mennessä poika kun oli ehtinyt kokeilla partiota, karatea, kerhoa, jalkapalloa, kitaransoittoa, uintia, käärmekasvatusta ja ties mitä. Olimme sopineet, että ainakin puoli vuotta olisi uuden harrastuksen parissa vietettävä ja sitten voisi päättää jatkaako vai ei. Niinpä sitten odotin, jotta mikä nyt olisi vuorossa?
– Oon päättäny alkaa harrastaa tyttöjä!
Hautaan kasvoni ja nauruni (vai tukahdetun hämmästykseni) kirjan taakse ja tyydyn ynähtämään jotain puolittain myönteistä. Harrastamaan tyttöjä??!! Kuusvuotias! Jotta sellaista.
Ja poika on lupauksensa pitänyt. Tosin tällä hetkellä harrastus on aikas vakavan sorttisen oloista…
Sitä minä vaan yritän selittää, että on vähän uupelo olo kun nuorilla on omat menonsa. Ei, en ole mustasukkainen kavereille, kämppiksille, nuorten ystäville – en ainakaan tunnusta. Nyt kun ei vaan pitkään aikaan olla kunnolla nähty…
Ja ovathan molemmat luvanneet tulla sunnuntaina syömään. Sitä paitsi . . . ajattelin huomenna leipoa kampanisuja kun kerran viettävät ottopojan (naapurin poika) synttäreitä tyttären luona. Kampanisuthan ovat hyviä.
Levollista kekriä vaan kaikille!
