… Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.
Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.
(kuva suurenee klikkaamalla)
Ja talvisodan muistomerkki ”Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.
Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…
Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…
Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …
Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia ”vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?
Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on ”vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.
Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.
Tänään ei ollut.
Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.
Onko raatteella (Menyanthes trifoliata; ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Raate) jotain osuutta Raatteentie -nimen syntyyn? Entä jotain tekemistä Kiihtelysvaaran Raatevaaran kanssa? Tuskin.
Olen samaa mieltä kanssasi: tutustuminen paikkaan kesällä ei anna tammikuun 1940 sotatoimista oikeaa kuvaa. On sen vuoksi paikallaan solmia aiesopimus. Jos ja kun pakkanen Suomussalmella laskee -40 °C:een (voisimmeko tyytyä -30 °C:een?) , suuntaamme oitis Audin, Citroënin tms. keulan kohti Kiantajärveä.
Sotasaaliina voittoisista taisteluista mainitaan kiväärien, pikakiväärien, konekiväärien yms. lisäksi 1170 HEVOSTA. Eläinraukat! (vaikka olivatkin ryssän hevosia)
1000 tai 23000 kaatunutta; puistattavaa näissä luvuissa on se, että suurin osa sotureista on ollut elämänsä kukoistuksessa olleita nuorukaisia, autosotamies TS:n ikätovereita.
Huomenta Koivu, ehkä emme lähde Raatteentielle pakkasella. Ei se mitään meissä eikä maailmanhistoriassa muuttaisi. Enää.
Mutta on siellä hyvä edes kerran elämässään käydä. Minun mielestäni. Nimimerkillä 1-vuotiskihlajaispäivän Auschwitsissa viettänyt.
Käytiin eilen Raatteen tien päässä.Ennen käyty kyllä sillä vaikuttavalla muistomerkillä.Vanhemmiten nämä asiat saavat bsyvemmän merkityksen,kun isä haavoittui sodassa..ja tavallaan sen takia nuorena kuolikin.
Nytkin oli lunta ja pakkasta ja on huhtikuu,mutta tammikuussa..ja niillä varusteilla! Toivotaan,ettei tulisi tällaisia tilanteita enää,mutta toivehan on jossain kolkassa maailmaa ihan turha. Nautitaan keväästä,kun voidaan.
Hei Merja, kyllä tuo Raatteentiellä käynti pysäyttää ja pistää miettimään. … Mutta kuten sanoit, nautitaan rauhasta ja keväästä.