Kyllä se nyt vain on niin,
että kun lukee tekstiä,
joka on hyvin, kiehtovasti, oikeakielisesti, analyyttisesti kirjoitettu,
joka on tarkoituksenmukaisesti ja selkeästi jäsennelty,
jossa on erilaisia lauserakenteita käytetty oikein ja vaihtelevasti
ja joka osoittaa kirjoittajan kaunokirjallista lukeneisuutta,
se kiehtoo ja vie mennessään,
vaikka aihe ja asia eivät lähtökohtaisesti edes kiinnostaisi.
Ja toisaalta,
kun lukee tekstiä,
joka on nippu yhteen kerättyjä faktoja, sähkösanomatekstiä, pelkkiä kovia päälauseita,
jossa on kasapäin viittaus- ja aikamuotovirheitä,
jossa kongruenssista ei ole tietoakaan,
jossa lyöntivirheiden suuri määrä riepoo ja katkoo lukemista
ja jossa on toistoa eikä teksti ole sidoksista,
se turhauttaa ja ärsyttää,
vaikka oli aloittaessaan toivonut saavansa tietoa ja oppivansa lisää asiasta,
joka on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.
Näin se vaan on. Olen puhunut. Kirjoittanut siis.
Joskus vaan ”on pakko”. Lukea siis. Tänäänkin on ollut.