Weisskopfkogel Fieberbrunnissa – huiputettu

Keskiviikko – Fieberbrunn
Aikaisin aamulla siirrymme Fieberbrunnin kylään, josta nousemme hissillä Lärchfilzkogelille (1654 m). Täältä matka jatkuu aamukahville Wildseeloderhausille (1854 m) kuvankauniin alppijärven rannalle. Jatkamme vaellusta pitkin vuorenharjanteita kohti lounaspaikkaamme Hochwildalmia (1567 m). Lounaalta jatkamme Wildpark Aurachiin, josta kuljetus Kitzbüheliin. Vaellusaika noin 7 t.

Kolmas – ja pisin – vaelluspäivä takana. Hyvä, mutta väsynyt olo. Melkein 20 kilometriä, joihin sisältyi pari ”pientä nousua”.  Ihan erilaista maisemaa ja kasvillisuuskin kovin erilaista kuin eilen tai toissapäivänä. Paljon rehevämpää. Wildseelle asti oli paljon vaeltajia reitillä, mutta sen jälkeen meidän porukka sai tepastella näkemättä ketään – paitsi Naton Hollannin joukkojen Alppi-leiriläiset.

_________________

Näin se päivä suunnilleen meni.

Kokoontuminen Imgreissin pysäkille klo 8.25 ja sitä ennen vielä hilpaistava hotellilta kauppaan ihan toiselle suunnalle hakemaan Gatoradea ja vähän kuivahedelmiä ja myslipatukoita. Olimme ajoissa. Porukka oli huvennut melkein puoleen eilisestä; yhteensä 16 lähdössä kohti Fiederbrunnia. Myös K & M jättäytyivät pois völjystä: lähtivät junalla Innsbruckiin päiväksi.

Me huristelimme paikallisdösällä St. Johann´iin päin ja sieltä edelleen hissiasemelle. Matkaan kului reilu puolituntia, sitten parilla cabinilla ylös (Lärchfilzkogel) ja puolikymmeneltä lähdimme yhä ylemmäs. Nyt taas omin voimin, omin jaloin. Reput selässä, sauvat apuna. Tänään koettelin raahata itse kameraa, pehtoorilla vain yksi objektiivi. Kummasti reppu kuitenkin painaa. Maanantaina minulla painoi kameroineen kaikkineen kahdeksisen kiloa, eilen sekä kameraa että objektiivia kantoi pehtoori. Tänään vähentelin tavaroita ja puolitettiin kuvausvälineistön rahtaaminen. Välillä mietin, miksen tyydy kuvailemaan kamerakännyllä…

No joka tapauksessa ensimmäinen etappi oli Wildsee, joka oli kaunis ja sen hyttellä Moosberstrudel (tai whatever sen oikea nimi olikaan) maistui pehtoorille ja monelle muulle. Ja toki minäkin siitä osani maistelin. 🙂

Se on vähän kuin omenastruudeli, lämmin luonnollisesti, mutta täytteenä mustikkaa ja rahkaa ja ties mitä. Mmmmmm …

Järven reunaa kohti seuraavaa nousua, jonka takana taas uudenlaista alppimaisemaa. Niittyä ja leimallista olivat vihreät kivet. Sammaloitunut kalkkikivi oli samettisen näköistä. Tämä oli sellainen taival, jolle ei koskaan olisi tullut lähdettyä ilman opasta – hurjan hienoa oli tämäkin taival kokea ja patikoida.

Pysähtelimme ja taas jatkoimme. Mukavaa tasaista, ja siellä ei vastaantulijoita, ei ohittelijoita. Lapinkävijän on jotenkin vaikea puhua erämaasta näillä alppirinteillä, mutta hyvin vähän ihmisen jättämiä jälkiä luonnossa kuitenkin oli. Hiljaista, vain joskus kaukaa lampaiden määkinä, tai lehmien kellojen kalkatus.

Muutama vähän kinkkisempikin vuorenreunan pätkä polulla nousujen lisäksi  oli (vasemmalla, kuvat suurenevat klikkaamalla).

Ennen pysähtymistä vuorenrinteelle evästauolle, saavutimmme noin kymmenen sotilaan joukkueen. Hollantilaisilla sotilailla oli kunnon kokoiset reput ja rynnärit mukana, eivät juuri tervehtineet, eivät edes nuorta ja kaunista opastamme. Saavutimme reilun tunnin päästä sotilaat uudelleen ja saimme seurata, kuinka joukkueen keskelle, kapealle polulle, lyöttäytyi mukaan lehmä. Siinä se tovin köpötteli sotilaiden kanssa tasatahtia. Meidän vaelluspoppoo repi moisesta näystä riemua niin,  että välillä oli vaikea kävellä. (”Suomalaisturistit sekaantuivat Alpeilla Nato-operaatioon” … )

Mutta ei auttanut:  ”Yl´kasteisten vuorten me kuljemme, ja riemumiellä kaunihisti loistaa ne, ei meitä suru paina, vaan laulu raikaa aina… ”

Laskeuduimme laaksoon, yritimme pienen puron, suon, (täällä ei liene kuruja) ja taas lähdettiin nousuun. ”Heittämällä yli”, ”Hannibalin jalanjäljissä”. Tänään ei niin kuuma kuin eilen, vilvoittava tuuli teki vaeltamisesta mukavaa, aurinkoakin kuitenkin oli ja näkyvyys hyvä. Hochwildalmhütte (1557 mpy) oli viimeinen levähdyspaikka. Vessa, juotavaa, hütten isäntänä Itävallan maajoukkueen ex-tähtipelaaja ja vuorikiipeilijä-lentoemäntä-ex? vaimonsa, jollaisia ei ehkä olisi osannut odottaa tapaavansa täällä ”keskellä-ei-mitään”.

Aurinko häipyi, vuorten huiput peittyivät pilviin, ja alkoi ripsiä ja vihdoin ne kolme päivää repuissa raahatut sadevermeet saatiin pukea päälle. Hütteltä ei ollut yleistä tietä Aurachiin, joten meidän oli laskeuduttava soraista, kalkkikivistä serpentiini-maaseututietä – tosin välillä niittyjen poikki oikoen – reilun puolen tunnin päästä olimme yleisen tien päässä, ja siellä meitä odotti pikkubussi. Kymmenen minuuttia ja olimme hotellissa. Kymmenen tuntia oli taas huvennut kovin äkkiä, kunnolla liikkuen, paljon nähden, terveesti väsyttäen.

Suihkuttelujen jälkeen oli hyvä ”laskeutua” hotellin ravintolasaliin jossa ystävät jo odottelivat. Oli illallisen aika.

Alla vielä kuvia. Joukossa Koivun toivomia (ks. eilisen postauksen kommentti) perhoskuvia, tai siis kuva. Ei mitään tietoa mikä perhonen, mutta näitä(kin) on täällä paljon.