Inhoan ompelukonetta. Saimme sen hää- vai? -kihlajaislahjaksi appivanhemmilta. Sinänsä hyvä ja tarpeellinen lahja. Sitä on vuosikymmenien aikana tarvittu ja käytetty paljon, mikä ei tarkoita, että minä siitä mitenkään pitäisin. Tai että osaisin ommella. Olenhan kertonut, että jo kansakoulussa halusin veistoon: en päässyt. Sormet verillä kudoin ja ompelin. Keskikoulussa käsityöt olivat heti telinevoimistelun jälkeen karseinta, mitä tiesin. Jopa ruotsin tunnilla olin mielummin.
Avoliittotaipaleemme alkuvaiheessa ompelin meille verhoja; jokainen itseään kunnioittava yhteenmuuttava nuorikko ompelee verhot. Hah! Onnistuin tikkaamaan etusormeni! Tuosta vaan. Yllättävän helppoa kunnon Singerillä. Paraneminen ei ollut, ei helppoa eikä nopeaa.
Sitten kun odotin esikoista, olin merkillisen seesteinen kaikissa asioissa. Seesteinen siinä määrin, että kuvittelin osaavani ommella tulevalle vauvalle pussilakanat. Menin kangaskauppaan; ostin kappakaupalla vaaleansini- ja vaaleanpunasydämistä puuvillakangasta loistoajatuksenani ommella pussilakanoiden toisen puolen vaaleansinisestä ja toisen puolen vaaleanpunaisesta kankaasta. Äitiysloman alkaessa minulla oli koko elokuu aikaa viettää Singerin ääressä. No en nyt sentään moiseen montaa iltapäivää tärvännyt. Kolme vauvan peiton pussilakanaa kaikella äpöstämisellä sain valmiiksi! Ja niissä oli niin paksut nurkat, että mankeli ei tahtonut niitä jaksaa pyörittää. Mutta molempien muksujen vauva-ajan niillä pärjättiin.
Vaatteitahan en koskaan ole edes kuvitellut osaavani ommella. Housunlahkeita lyhennellyt, muksujen vaatteita korjaillut. Ja sitten ommellut liinoja! Minulla kun on usein ”liinakriisi” ennen juhlia. Meillä on vanhan ison ruokapöydän koko sellainen, etteivät suomalaiset valmisliinat siihen riitä. Pöytä on ensimmäinen huonekalu, joka tähän taloon ostettiin, siihen kuluivat kaikki yhdestä kirjaprojektista saamani rahat (joka kertoo joko siitä 1) kuinka vähän historiankirjoituksella tienaa tai 2) kuinka kallis se pöytä ja kahdeksan tuolia olivat): se piti tilata Ranskasta, se on ranskalaisen ruokakulttuurin mukainen eli sen ympärille mahtuu paljon ihmisiä ja sen päälle paljon ruokaa, mutta siihen ei löydy liinoja kuin Ranskasta tai Italiasta. Tai sitten ne on ommeltava tai ompelutettava.
No vuosien varrella pöytään on tullut muutama kaunis – kallis – liina ostettua. Ja sitten on pari hienoa pellavaliinaa, joulua, rippijuhlia ja lakkiaisia yms. sellaisia varten. Mutta nyt en raskisi niitä ottaa kehiin, sillä niiden peseminen ja silittäminen ja priimakuntoon saaminen vie aina aika lailla aikaa. Tästähän on ollut ennenkin puhetta; niin noloa kuin se onkin, minä ”harrastan kattamista”. Minusta on ihana kattaa juhlapöytiä… Mutta nyt edessä olevat (perjantain) kestit ovat nyyttärit, johon vieraat tuovat jotain pientä syötävää, moni tuo. Teemana on italialainen keittiö, mitään muuta tuomisista en tiedä. Me olemme luvanneet tarjota piknik-väelle paikan. Siis pöydän johon kerätään herkut. Ja kun buffet-pöytä on aina enemmän vähemmän ”sotkeva” katsoin parhaaksi hankkia niin leveää valkoista kangasta kuin Oulusta löytyy ja ompeluttaa sen perjantaiksi. No onnistuuko? Eurokankaassa ilmoittivat, että ELOkuun loppuun mennessä saan valmiin liinan.
Näin ollen: minulla on nyt sitten kolme ja puolimetriä 280-senttiä leveää valkoista pöytäliinaksi kelpuutettavaa valkoista kangasta odottamassa, että pikku Midinetti minussa heräisi ja saisin kankaan hurautettua säälliseksi liinaksi. Miksi ihmiset, jotka osaavat ommella, sanovat että ”hurautin” mekon tai hurautin keittiönverhot!? Minulle 2 x 3,5 metriä pöytäliinan reunan ompelua on pitkä maratoni, jota ei hurautella.
Jos laittaisikin pöydän valmiiksi ilman liinaa? Herra varjelkoon, sehän on piknik – mitään liinoja tarvita?! Kaunis kirsikkapuinen pöydänpinta on mukavan rustiikkinen, voisin heitellä pöydälle ruusunterälehtiä tai orvokin kukkia… Ei vai? No ainakaan tänään en vielä ompele!