Naapurit forever!

Amarone Allegrini 2004,  rahdattu Roomasta uutena vuonna 2006. Huolella kellaroitu. Erinomainen viini, eikä ihan edullinenkaan.  Mistä löytyy syy ja peruste avata se torstaina iltapäivällä…? Eksnaapurit ovat erittäin riittävä syy. Ymmärtävät viinin päälle, ja ruoka viinille sopiva.

Päivällä ruokia värkätessäni, yhtä sun toista soveltaessani, uutta keksiessäni, mietin, että juuri nämä ihmiset, eivät enää niin kovin nuoria, ovat ne, jotka ovat käyneet meillä kaikkein eniten syömässä. Olemme tunteneet neljännesvuosisadan, vähän enemmänkin itse asiassa. Asuimme naapuruksina 20 vuotta.

Tapasin naapurin isännän ensimmäistä kertaa elokuussa 1985, jolloin ajoin kymppipyöräisellä kuorma-autolla tontillemme (johon oli ajettava vähän toistatuhatta kuutiota maata ennen kuin pohjatyöt voitiin aloittaa). Me pehtoorin kanssa molemmat rahtasimme eräänkin illan naapurikunnan hiekkamontulta maata, minulla oli isompi auto lainassa, siinä kun oli ohjaustehostin ja pehtoori ajeli pienemmällä – sitä kun oli vaikeampi ajaa.

No siis: tulin juuri hiekkamontulta, jonne olin raskaalla kuokkurilla jäänyt kiinnikin ja olin valmiiksi pahalla päällä, väsynytkin, kun ajelin tontin laidalle  ja katselin tontille vievää kapeaa kahden koivun väliin jäävää aukkoa, johon autolla olisi onnistuttava peruuttamaan, eikä tullut mieleenkään, että yrittäisin moista. Hyppäsin ohjaamosta tielle ja enempi vähempi kiukussani tokaisin pehtoorille: ”Peruuta – prkle –  ite tuohon väliin, minen edes yritä!!!” Ja juuri silloin tämä uusi – nyt jo eks  – naapuri käveli kohti ja mieheni esitteli ”tässä on meidän tuleva uusi naapuri”. Olin saapumisellani kuulemma jättänyt lähtemättömän jäljen. 😉

Rakentaminen jatkui sitten hyvässä yhteisymmärryksessä, joka ilta ja viikonloppu juotiin raksakahvit ensin meidän tontilla, sitten autotallissa (joka tehtiin ensin valmiiksi) ja sitten raksalla sisällä. Toinen toistamme tukien. Rakentamisen riesat ja riemut jakaen.

Talot valmistuivat keväällä 1987. Sitten alkoi suhteellisen tiuha piipahtelu puolin ja toisin: naapureilla oli juniori juuri muuttanut kotoa ja meillä ei ollut lapsia, joten hyvin komppasimme toisiamme. Kävimme kimpassa hiihtämässä, vietimme hernesoppa-laskiaista, punssilla luonnollisesti. Nahkiaisia syötiin joka syksy. Pikkujouluja vietettiin joko heillä, meillä tai teatterissa.

Kun meille sitten muksut saatiin, olivat nämä aina mieluusti naapurissa, jonne myös olivat tervetulleita. Kun esikoisen vauvana monta kuukautta jatkunut koliikki oli viedä minulta hermot, oli naapurin L. tarpeen tullen aina läsnä. Kerrankin pehtoori oli työreissulla ja esikoinen riepu oli koliikkiaan huutanut koko yön, eikä aamullakaan voinut nukkua kuin sylissä, jatkuvassa liikkeessä, – olin jo palasina, ja silloin naapuri pelasti. Tuli hakemaan tytön pariksi tunniksi, jotta sain nukkua.

Naapureista tuli lapsille tärkeitä: naapurin isäntä nimettiin Rölliksi, mikä oli ylin arvonimi, mitä meidän lapsista saattoi lähteä.

Naapurit tulivat mieluusti meille syömään, vaikka meillä oli pari pientä kotosalla, jotka oli kesken illallisen nukutettava, tai naapurit kutsuivat meidät heille, eikä haitannut, vaikka välillä kävimme viemässä lapset pihan poikki nukkumaan.

Lapset tekivät koulussa naapureille lahjoja ja joka vappuna nautittiin kuohuvat tontinrajan siellä tai täällä tai molemmilla puolin.

Naapureiden kanssa tehtiin legendaarinen reissu Tornion asuntomessuille, käytiin heidän mökillään ja muutama vuosi sitten meidän mökillä. Oulun ensimmäinen Weindorf koettiin heidän kanssaan, ja yhdessä on pihoja ja aitoja huollettu, reseptejä vaihdeltu, mattoja pesty.

Eikä naapureiden muutto Rantapellosta lopettanut ystävyyttä. Onneksi ei.