Lauantaiksi ei ohjelmoitua toimintaa, tai siis olisi ollut pyöräilyä pitkin paikallisia pikkuteitä, mutta me jätimme väliin. Olimme VMP:n kanssa päättäneet mennä aamiaiselle vasta yhdeksäksi, ja sitten katsotaan, mitä tehdään. Ja kuinkas sitten kävikään? M. flunssassa, – tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun meidän kimpassa reissatessa M. matkan lopuksi sairastuu. Onko kyse siitä, että M. on meille allerginen vai että kun matkan loppu lähenee, M. reagoi eroon sairastumalla? Tätäpä sitä siinä aamiaisella sitten pohdittiin…
No me kuitenkin päätimme lähteä kaksistaan kylille katselmaan moottoripyöriä, ja etsimään alppitakkia. Kunhan kävelykadun päähän pääsimme hoksasimme, että Harrikka-väki oli lähdössä yhteisajolle. Kun 200 pyörää asettuu peräkkäin ja sireenin merkin jälkeen käynnistää moottorit, on jylinä ja tunnelma aika huikea. (otin tuhottomasti kuvia, laittelen sitten matka/kuvasivulle niitäkin). Ei kahta samanlaista prätkää. Merkillepantavaa, että noin kolmannes osallistujista oli naisia. Nuoria naisia, harrikkajengihän on muutoin suhteellisen iäkästä. Tai siis meidän ikäistä. 🙂
Puoli tuntia katselimme pyöriä ja sitten Göesll´in kauppaan. Pehtoorille harmaa alppitakki, ja minä löysin villatakin ja siihen sopivan paidan. Olimme molemmat kovin tyytyväisiä. Sen kunniaksi prosecco Alpron.
Ruokakauppaan seuraavaksi. Ei, en ostanut kotiin mitään herkkuja, vaan ostimme mansikoita, pari pretzeliä (suolarinkeleitä, jotka kuvassa näyttävät lenkinpätkiltä) ja piccolokuohuvat. Piknikeväät!
Lähdimme kävelemään takaisin hotellille, viemään ostokset ja hakemaan ja pakkaamaan reppua. Ja sitten taas takaisin keskustaan (kävelmäänhän tälle lomalle on tultukin). Chizzossa olisi porukan läksiäislounas/tapaaminen/after bike, niille jotka olivat osallistuneet pyöräretkelle. Menimme siis sinne. M. oli myös kuntoutunut sen verran, että oli mukana. Me emme lounastaneet, mutta katselimme ja kuuntelimme kun pari ”Lederhose”-miestä lauloivat, jodlasivat, ja jumppauttivat …
Jätimme muut syömään ja lähdimme Hahnenkammin ala-asemalle.
Kalle Palanderin lempirinteen huiputimme cabinilla. Käytiin seisomassa laskettelun maailmancupin lähtökopperrossa. Ja kyllä se oli todettava, että ei olisi minusta sitä rinnettä laskemaan.
Maisemat mahtavat. Sää paras mahdollinen. Wilder Kaiser, Kitzbühlerer Horn, Gaisthorn – kaikki avautuivat edessämme. Henkeäsalpaava? Jotain sellaista – ja kyllähän sitä ymmärsi olla tyytyväinen, kun siellä sai olla. Suurenmoista.
Etsimme passelin paikan: ja kivestä saatiin kaunein piknik-pöytä ikinä! (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)
Vaatimattomat eväät siihen levittelimme ja nautimme: mansikoista, seurasta, maisemasta, olosta.
K & M lähtivät cabinilla alas, me pehtoorin kanssa päätimme kävellä. Silläkin uhalla, että polvitukeni jäi hotellille. Kaksi ja puolituntia oli merkitty viittaan laskeutumisajaksi, olimme vähän nopeampia. Välillä taival tylsää soraista metsäautotietä, välillä kaunista metsäistä polkua. Vähän jälkeen viiden olimme takaisin Kitzbühelin keskustassa, kahden hengen After hike, ja sitten hotellille. Melkein heti päästiinkin illalliselle. 
Astorian ruokasalissa oli porukka vaihtunut, kovin oli hiljaista tämä uusi vierasjoukko. Me söimme. Yksi parhaista kokonaisuuksista tällä viikolla. Matkan hintaan kuuluu siis puolihoito, mikä tarkoittaa, että joka ilta klo 19 hotellin ruokasalissa meille on varattu sama, ”oma” pöytä, jossa saamme neljän ruokalajin illallisen. Alkupalat, keitto, pääruoka (valittavana liha, kala tai tarvis) ja jälkiruoka. Myös juustoja on tarjolla.
Minähän periaatteessa vastustan tällaista ”pakkosyömistä”, mieluiten reissuissa haetaan paikallisten suosimia ruokapaikkoja tai jotain erikoista, eikä hotellien ravintoloissa syödä suin surminkaan, mutta tällä matkalla – kaikki? – on toisin. Vaelluksen jälkeen on oltu siinä kuuden maissa hotellilla, ja ihan kohtuullisesti liikkuneena, joten lähes kilometrin päähän keskustaan lähteminen olisi ollut vähän työlästä tai ehkä ei ainakaan kovin innostavaa.
Hotellin ruokasalissa oma pöytä ja erinomainen ruoka, joka kuuluu matkan hintaan, on ollut vallan hulppea juttu. Semminkin kun laskeskeltiin, että yhden illallisen sapuska vastaavantasoisessa a la carte -ravintolassa olisi yhdeltä maksanut about 50 euroa – ja 7 x 50 egeä on jo paljon rahaa!
Jokainen pöytäkunta saa omat viininsä ”säilöön”, jos viiniä jää niin se viedään talteen ja pullo tuodaan seuraavana iltana uudelleen pöytään. Kätevää. Viini ei luonnollisestikaan sisälly hintaan, mutta pullollinen itävaltalaista kelpo Grüner veltlineriä tai punaista Zwilgtiä maksaa alle 20 – 30 euroa. Suomessa vastaavat viinit ravintolassa tuplasti. Muutoinkin ravintola/kahvila/hütte -hinnat reilusti alle Suomen.
Viimeisen illallisen jälkeen vielä istuskeltiin parvekkeella, … pakkaaminen jäi aamuun.