– Huomenta, tulit sitten tänään töihin?
– Totta kai tulin. Miksen olisi?
– Juhlien järjestämisen ja viettämisen jälkeen oisit voinut vähän levätä, ja lukukausihan on jo lopussa. Ihan hyvin oisit voinut jäädä kotiin … Eihän täällä enää mitään kummoisia ole.
Niinhän se esimies luulee. Ettei ole? Miksihän meillä on niin eri käsitys töistäni. Noh, siihen on kyllä syynsä 🙂 Ja minun mitään levätä tarvitse, mitään väsytä. – Niinhän minä aamulla vielä ajattelin, mutta iltapäivän tunteina iski ihan mieletön raukeus, ja yksinkertaisesti nukutti aivan tolkuttomasti. Mutta hyvinhän se päivä sitten kuitenkin kului. Ja töihin kannatti mennä senkin takia, että sinne saatoin vielä yhden ylimääräisen kakun ja lautasellisen aura-poro-muffinseja. Aika hyvin olen muutenkin saanut lakkiaisista jääneitä herkkuja jaeltua: poika vei kotiinsa ja tyttöystävän vanhemmille. Tytär vei kotiinsa ja kavereiden kesteihin eilen… 
Juhlat sujuivat kaikkinensa oikein mukavasti. Festan ja pitkälle pihalle ulottuvien markiisien ansioista saatoimme olla pihalla koko päivän, vaikka pari lyhytkestoista myrskypyrähdystä iltapäivän kuluessa olikin. Ukkostikin, mutta toki enimmäkseen paistoi. Poikahan selitti viime vuoden päättäjäispäivänä, että vain ja ainoastaan sen takia hän suorittaa lukion neljässä vuodessa, että saadaan kunnon sää juhlaa varten.
Viimeiset ”viralliset” vieraat lähtivät yhdeksän jälkeen, mutta Juniorin kavereita tuli sitten boolille ja iltaa istumaan, olivat yli puolen yön. Oli mukava kun tulivat meille. Mutta merkitsihän se sitten sitä, ettei voitu simahtaa nukkumaan. Siivoilimme, tiskailimme ja järjestelimme… mikä sitten eilen jatkui aamuvarhaisesta iltapäivään.
Iltapäivällä sankarikin tuli keräilemään lahjat ja kortit (monia aivan hurjan hienoja kortteja olikin, itsetehtyjä ja ostettuja). Katselemaan ruusujaan ja syömään.
Ja tytär keräsi eilen kimpsunsa ja kampsunsa; on Strasbourgista palattuaan iloksemme asunut täällä kotikotona, mikä on ollut ihan hurjan mukavaa. Nyt kuitenkin on aloittanut taas yksineläjän olonsa omassa asunnossaan. Näinhän se menee, ja onneksi on samassa kaupungissa ja piipahtalee.
Nyt lakkiaisten jälkeisessä elämässä sellainen tehdyn työn tuoma mukava tunne. Lakkiaisviikonloppu jonkinlainen murroskohta vanhemmuudessakin. Nyt molemmat on peruskoulutuksen saaneet, molemmat asuvat pois, molemmat ovat aikuisia… ainakin periaatteessa 🙂 Hetkittäin jo sellainen ”tässäkö tämä nyt oli” -fiilis ja siinä samassa poika tulee tyttöystävänsä kanssa piipahtamaan, hakemaan lasagnea (olihan kuulkaa hyvää: eikä millään voi tietää, mitä kaikkea lakkiaisten jälkeisesssä jääkaapin tyhjennyksessä pastalevyn väliin tuli tungettua. 🙂 ), jota on enemmän kuin vähäsen!
Kesäkelien tulon huomaa siitä, että kävin maanantai-iltana lenkillä. Sellaista ei talvella tapahdu. Ei koskaan.