Opetus loppui. Viimeinen kandiseminaari. Tai paremminkin viimeiset kandisemmat. Ihan urakalla kollegan kanssa hoideltiin niitä pois kuleksimasta. Puolivälissä kahdeksan tunnin sessiota kahvittelimme. Ja minulle auringonkukan antoivat. Kauniin kukkivan, monine nuppuineen. Ja kortin. Siinä se Tabermanin runo, joka minun olisi pitänyt graduseminaariin lähteville antaa, kannustaa näitä omiani kun siirtyvät opinnoissaan seuraavaan vaiheeseen. Kävikin niin että minä sain kortin, ”ole hyvä unelmiasi kohtaan”… Lupaan yrittää. En kerro, mitä kortin takana luki. Nieleksin kuitenkin.
Minusta ei pitänyt koskaan tulla opettajaa. Enhän ole auskultoinutkaan. Enkä oikeastaan saanut hommaan mitään koulutusta. Nyt ihan viime vuosina vasta jotain pedagogian opintoja olen suoritellut. Minun haaveenani ei ollut tulla opeksi, olen vain liukunut siihen. Ja tänään on tuntunut siltä, ettei niin huonosti liu´uttu. Hymyilen, ”hymyily on uneksimista”.
Meitä liukujia/liukunsa tehneitä kyllä piisaa!
”[….] se ei opettajaks jiä”, tuumi naapurikylän isäntä meikäpojasta liki 50 v sitten. Opettajalla ymmärrettiin tuolloin kansakoulun opettajaa; oppikoulun opettaja oli eri asia.
Vaan kuinkas kävikään: viimeisin duunini – yliopistonlehtorius – oli taatusti opettajuutta, you know. Jäinkö opettajaksi? En, minäkin liu´uin.
Mutta: Mitä vikaa on Natossa? Mitä vikaa on opettajassa/opettamisessa?
Vanhempani, kaksi tätiä, kolme sisarusta olivat/ovat opettajia (niitä oikeita).
(teksti ”karkasi” koneelta)
Hymyilkäämme!
Koivu, sinä oletkin sivistyneistöä. Vanhempasi ovat – ja suvussasi on – opettajia ja joku saattoi edes pohtia, tuleeko sinusta opettaja. Meitsin kohdalla on todella toisin: isälläni ei ollut edes kansakoulun päästötodistusta, mikä on kyllä vuonna 1931 syntyneelle aika harvinaista.
Meidän suvussa ei paljon ”oppineita” ole. Ei taida olla yhtään opettajaa…Muutama ylioppilas ennen minua, korkeakoulututkintoja ei vieläkään montaa… Missään tapauksessa ei ollut ennakko-oletuksia opettajuudestani, kenellekään ei tullut mieleen että minusta voisi tulla opettaja. Ja ehkä kaikkein vähiten itselleni.
Ei opettamisessa ole mitään vikaan; päinvastoin. Minusta on mukava olla yliopistonlehtori, yläkouluun minua ei varmaan vieläkään saisi opettamaan…
Mutta nytkin lähden opeilemaan ihan mieluusti, hymyillen … uneksien…