Äitienpäivän aamuna herään aikaisin niin kuin aina äitienpäivinä, niin kuin yleensä aina. Mutta tänään ei ole yhtään lasta kotona. Nyt on eka kertaa elämässä tämä päivä loppuelämästä; ei tahmaisia suukkoja, ei tarhassa tehtyjä kortteja, ei hellyttäviä haleja, ei koulussa kirjailtuja vohvelikangaspyyhkeitä, ei ikimuistoisia aamulauluja (joita ennen olin jo ehtinyt käydä lenkillä), ei murkkujen taskurahoillaan ostamia pikkulahjoja (en unohda niitä Nalle Puh -kyniä ja terottimia koskaan!) ja hurjan hyviä juttuja aamukahvipöydässä. Ei perheen yhteisiä aamubrunsseja…
Urheasti kestin tämän uuden elämäntilanteen ja pehtoori oli kuitenkin ehtinyt keittää kahvin, joten hieno aamu oli. Ja aurinko paistoi.
Merenrannassa olikin paljon kylmempi kuin oli ajatellut, ja kirosin kun olin jättänyt hanskat kotiin, mutta toisaalta meri oli kaunis. Ja ilokivet! Ne ilahduttivat tänäänkin. Kerron niistä vaikka huomenissa tai ylihuomenna. Olen ottanut niistä selvää. Näkyvät tuossa aallonmurtajalla kauniisti. (klikkaa kuva isommaksi, näkyvät Varjakan tuulimyllytkin. Minä en ymmärrä miksi joidenkin mielestä ne pilaavat maiseman, minusta ne ovat jotenkin kauniita. Nekin.)
Yhden kandityön lukemisen jälkeen totesin tehneeni tarpeeksi ja päätin katsella ensi viikoksi töihin jotain keväisempiä kamppeita. Kun kerran lupaa jo lämpimämpää. Loputkin talvivermeet varastoon ja sen sellaista. Sitten tyttäreltä tekstareita. Mietin hetken, miksen soita. Sitten tiedän. Jokaisen puhelun jälkeen kun talven ja kevään jälkeen olemme puhuneet on ikävä ollut sellainen, ettei se ole järjellä käsitettävissä. Parempi ettemme enää soittele… on enää niin vähän aikaa kun näemme. Ja sitten tuleekin jo kuopus. Sehän on puolet siitä, miksi olen äiti. Hyvä niin. Hyvin hyvä. Puolet on enemmän kuin paljon sekin. Tässä asiassa.
Sitten äitienpäivälounaalle (myöhäinen lounas, tarkoituksella olin varannut vasta kolmeksi, – ei ollut kaikki yhtä aikaa, ja ehti tulla edes vähän nälkä). Mummu oli taas kutsunut meidät lapset perheineen, ja sehän meille sopi. Naurua ja ääntä. Puistola dining ei pettänyt tälläkään kertaa.
Ajelimme sitten vielä kolmistaan Jäälin mummulaan. Turhan harvoin siellä käyn.
Nyt jo mietin ensi viikkoa. Ei pitäisi ennakkoon murehtia, mutta paljon on edessä.