Saariselän hiihtohissi täyttää tänä vuonna 40 vuotta. En ihan jokaisena vuonna ole mäessä täällä ollut, mutta melkein.
Ensimmäisen kerran olen tullut Kaunispään tunturin suksilla alas joskus 60-luvun jälkipuoliskoola: tätini ja äitini kanssa laskimme, mutta sukset olivat tavalliset Järviset. Hiihtämässä siis oltiin. Ekan kerran olin ”mutkamäessä” Vuokatissa; olin vasta 10-vuotias kun aloittelin. Ei paljon kukaan harrastanut slalomia, kuten jutun nimi silloin oli, minullakin vuokravälineet.
Mutta kun Saariselällä eka kertaa vuonna 1971 olin mäessä, minulla oli jo omat monot ja sukset: nahkaiset Le Trappeurin monot, joissa ei ollut vartta juuri sen enempää kuin tuon ajan tavallisissa murtsikkamonoissakaan, ja punaiset puurunkoiset Titanit. Museokamaa jo nyt: juuri samanlaiset on Kansallismuseossa vitriinissä!
Titanit vaihtuivat pian Blizzardeihin ja perheen kanssa alettiin viettää kaikki hiihto- ja pääsiäislomat näissä maisemissa. Veljen kanssa oltiin kaiket päivät mäessä. Iskä vei meidät kymmeneksi (vai jo yhdeksäksi?) asuntovaunulta (joka oli Laanihovin takapihalla) mäkeen ja haki iltaviideltä pois. Seitsemän tuntia oltiin mäessä ja laskettiin: ei missään rinneparkeissa istuskeltu!
Meillä oli viikkoliput, mikä merkitsi rajatonta määrää laskuja. Kerran hiihtolomalla, kun hissijonoja ei vielä tunnettu, päätimme yrittää ennätystä -Laskimme yhden päivän aikana (muistaakseni) 72 kertaa! Kun hissilinja ja mäki (silloin niitä oli tasan kaksi; ykkösrinne jota me pudottelimme) olivat about 800 – 900 metriä, me olimme yhden päivän aikana yli 100 km suksien päällä! Yli 100 km!
Sitten kun elämääni tuli uusi poikaystävä (nyk. tunnetaan paremmin nimellä pehtoori), joka ei ollut koskaan lasketellut, päätin ”opettaa” hänetkin laskemaan. Mentiin kavereidemme kanssa Suomulle uuden vuoden (1977) viettoon Ja poikaystäväni sai lainaksi isäni (vai veljeni) monot ja sukset. Niillähän sitä oli hyvä opetella: kolme-neljä numeroa liian isot Koflachit ja yli kaksimetriset Blizzardit vaan jalkaan: Tuu perässä! Hyvin oppi laskemaan. 🙂
Enimmät laskut on tullut laskettua täällä Saariselän mäissä (nyt rinteitä ja hissejä on jo monia: kymmenkunta kai kaikkiaan). Aktiivisimpina vuosina rinnepäiviä oli kolmisenkymmentä. Kahdesti olen päässyt laskemaan Alpeilla: ensimmäinen kerta hiihtolomalla 1977 perheen kanssa Itävallassa, St. Antonissa ja toisen kerran kesällä 1984 linja-autonkuljettajana Ranskassa, Grenoblen lähellä olleessa Le Deux Alpesissa. Siitä olisi paljon kerrottavaa, ehkä joskus… Suomessakin on tullut rinteitä koluttua: Syöte tietysti Oulua lähimpänä useimmin. Ja senkin takia Syöte, että sinnekin on tullut vietyä onnikalla (koululais)porukoita laskemaan ja sitten on voinut itsekin mennä päiväksi mäkeen.
1980-luvun lopulla harrastelimme pehtoorin kanssa hiihtämistä: kierrettiin näitä Saariselän alueen hiihtolatuja kaikki kevättalvilomat, eikä mäkeen menty. Sitten kun tuli lapsia jäivät sekä murtsikka että mäet. Kunnes 90-luvun puolivälissä taas Kaunispäällä: koko nelihenkinen perhe.
Noihin aikoihin hankin bladet (80 senttiset pätkäsukset ja sitten temppusukset (130 cm ja molemmista päistä pöyristetyt), joilla laskeskelin puolenkymmentä vuotta. Vanhaan harrastukseen tuli niiden myötä uutta intoa. Testasin telemarkiakin, mutta ei ollut mun juttu…
Ja sitten Ounasvaaralla 2000-luvun alussa nähtiin ensimmäiset hienosti laskevat lautailijat, ja minunhan piti tietty saada kokeilla. Vuokrasin laudan ja kengät. Kyllähän se oli sellaista tanner tömisee ja aitaa kaatuu -meininkiä kun meitsi opetteli lautailemaan. Pian tytärkin innostui ja pehtoori. Ja pian olivat molemmat paljon minua parempia. Minäkin opin lopulta menemään hissimatkan putoamatta kyydistä ja tulemaan mäen alas kaatumatta, mutta ei tullut lautailusta minun lajini.
Nyt lasken ns. curvereilla. En todellakaan 72 laskua päivässä, ja todellakin otin tänäänkin aurinkoa Kaunispään sivurinteellä. Paljon muitapa ei tänään iltapäivällä siellä ollut (pehtoorikin mökin katolla pudottelemassa lunta ja muita huoltohommia tekemässä). Aurinkoa oli. Ja huippukeli. Viva slalom!
Bladet, curverit, Le Trappeur… Härregyyd; melkoinen historia, eikä ihan lyhytkään!
Kertomuksesi houkuttelee vertailuun. Miten minä?
Varhaisin laskettelukokemukseni on 1960-luvun loppupuolelta (1968?). Ns. ”Lävistäjän” talossa asui tuntemani arkkit.yo, jonka laifstailia (salaa) ihailin. Tähän elämään kuului laskettelu. Niinpä suuntasimme (hän, minä ja kämppäkaverini) eräänä sunnuntaina Taivalkosken rinteeseen.
Ensimmäiset kauhun hetket koin kapulahississä, johon en osannut asettua. Onnistuin kuitenkin roikkumaan köysissä ylös asti. Toinen, vähäisempi koettelemus oli alastulo. Minulla oli tavalliset murtsikkasukset, joiden kantit eivät purreet jäiseen rinteeseen.
Kokemus oli kaikesta huolimatta myönteinen. Vielä samana talvena teimme matkan Rukalle, jossa oli tuolloin kaksi rinnettä: eturinne ja takarinne. Vuokravälineillä touhu alkoi sujua. Erityisen tyytyväinen olin siihen, että laskin mielestäni rohkeammin (ehkä myös paremmin) kuin seurueemme kahdesta arkkit.yo:sta toinen, ei se ihailemani. Tämän kaverin varovainen tyyli toi hänelle lempinimen ”Lakeuksien Jean-Claude*”
Harrastus virisi uudelleen joskus 1980-l. puolivälissä, kun pojat tullivat mäki-ikään. Ensimmäisten (= viimeisten) suksieni kärjissä oli kuva Gallian kukosta (Rossignol?). Korkattuja rinteitä lienee uralleni kertynyt kymmenkunta. Sallassa miellytti maalaisfiilis, Kolilla maisemat.
*Jean-Claude Killy, voitti olympiakultaa pujottelussa, suurpujottelussa ja syöksyssä 1968.
Kiitos, Koivu, sinun muistelustasi. Luulen, että aika monella suomalaisella on ollut samanlainen laskettelunkaari kuin sinulla. Aika varhain sinäkin olet rinteessä eka kertaa ollut.
Rossignolit ne oli suksesi tosiaan olivat.