Juna Tampereelle lähtee ajallaan. Minulla on kuusi tuntia aikaa supistaa noin 20 tunniksi riittävä luentoni pariin tuntiin: 100 vuotta linja-autoliikenteen historiaa pariin tuntiin. Mahdoton tehtävä. Yritettävä oli.
Junavaunussa on vain yksi nuori nainen, yksi keski-ikäinen mies Tervolasta matkalla Tallinnaan – ” ihan vesieväillä vaan”. No joo, kirkasta ainakin. Oikeasti hyvin hiljaista ja rauhallista Kokkolaan asti. Eikä senkään jälkeen mitään hulabaloota. Pari penkkiä kauempana ruotsinkielinen äiti opettaa ala-asteikäiselle tyttärelleen suomea ja tyttö kääntää ”- – haluan uida yksi sataa metriä – -” Jään kuuntelemaan kun äiti kerta toisensa jälkeen sanoo lapselleen: ”Nej, nej, et opi mitään!” Hö, en mene sanomaan, mitä mieltä olen tuollaisesta opettamisesta. En mene.
Monta kertaa matkalla mietin, kuinka hienoja junatkin nykyisin ovat. Siistejä, hiljaisia, kulkevat tasaisesti, pistorasiat läppärin akkua varten. Olin vielä varannut lipun toka kerrokseen, joten aurinkoisessa iltapäivässä hyvä katsella Pohjanmaan lakeuksia, ohi vilahtelevia kirkonkyliä.
Vettä jo pelloilla, Pyhä-, Siika-, Kalajoki kaikki kukkuroillaan vettä. Kevättulva korkealla. Kannuksessa pellolla paljon joutsenia. Kauniita, mikä niissä on sellaista, että ensimmäisenä niitä katsellessa tulee mieleen adjektiivi kauniita?
Poika tekstailee, on herännyt leikkauksesta. ”Jäätävännäköinen” reidestä irronnut – nyt tähystyksessä poistettu – luunkappale kuulemma kehystetään.
Mietin, kuinka junassa on yksin keskellä muita, on rauha tehdä, on rauha ajatella (vrt. työhuone). Voi olla irti. Toisaalta voi olla kontaktiseerattavissa jos haluaa. Joku vaunuosastossa haluaa: puhelimensa ilmoittaa parin minuutein välein tekstarin saapumisesta. Tekstariääni samanlainen kuin meidän seinäkellossa. Kuulostaa hassulta. Joku kertoo puhelimassa olevansa menossa Tallinnaan silmäleikkaukseen, tulee kuulemma paljon halvemmaksi siellä.
Konnari kuuluttaa, että juna on myöhässä; onko se nyt joku uutinen. Kannattaisiko siirtyä kuuluttamaan jollei ole. Routavauriot, tiedättehän. Vaikka samapa tuo minulle. Tälle illalle ei mitään aikataulutettua. Aamupäivällä vasta menen neuvotteluun. Bisneksiä. Heh. Tai käyn kyselemässä kokemuksia. Tiedä vaikka olisi merkittäväkin meetinki loppuelämäni kannalta. Tiedä häntä.
Ja vasta iltapäiväksi yliopistolle. Niin että mihinhän menisi syömään, sitä mietin junassa ja sitä miettiessä käyn iltapäiväkahvilla ravintolavaunussa. Muistuu mieleen yksi Helsingin reissu kun olin opiskelijoiden kanssa ollut taas kerran turneella. Yksi opiskelijapoika kertoi, kuinka hän on täysin rahaton, kuinka hänellä ei ole rahaa jatkaa opintoja, eikä hän saa vanhemmilta mitään apuja, eikä opintoraha riitä. Olipahan jostain saanut kuitenkin sen verran fyffeä että oli kohtuullisen tanakassa kännissä. Mutta sen jälkeen en enää ole häntä nähnyt, jätti opintonsa kesken. Rahanpuutteen tai jonkun muun syyn takia. Siitä on jo kauan.
Sitten taas värkkäilen luentoa ja mietin, että noinkohan ketään pääsiäisviikon keskiviikkona iltapäivällä on Tampereella luennolla. Ketä tulee kuuntelemaan oululaista lehtoria joka puhuu liikennehistoriaa pääsiäiskeskiviikkona iltapäivällä. Saapa nähdä. Kollega on uhannut tulla kuuntelemaan. No eipä mene haaskioon tämäkään keikka, ja onhan minulla muutakin tekemistä Tampereella.
Huomaan, että minusta on mukava matkustaa junalla. On mukava olla Tampereella. Nyt.
Nyt lähden syömään. En tiedä mihin.
____________________
klo 21.15: Vinoteca del Piemontessa kävin. Ja pidin. Kaikesta. Nyt hotellin ikkunasta näyttää tältä. Näsinneula suurenee klikkaamalla.
