Sammuu
Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet
Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaan
Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
…
(Laura Närhi, Mä annan sut pois)
Taas tämä laulu on tänne laitettava, taas tämä laulu soi.
_______________________________________________________
Vain kitarat jäivät. Tänään Juniori muutti Alppilaan. Eilen ja tänään muuttopäiviä. Nyt asumme kaksistaan, pehtoorin kanssa kaksistaan. Kaksistaan aloimme asua (virallisesti ;)) 30 vuotta sitten, 21½ vuotta sitten meitä oli kolme, ja puolitoista vuotta sen jälkeen neljä, puolitoista vuotta sitten taas kolme, ja nyt taas enää vain kaksin…
Tiedänhän minä, että näin sen kuuluukin mennä, mutta ei se auta. Ei yhtään.
Voih. Enpä ole jotenkin osannut yhtään ajatella, minkälaisia tunteita vanhemmilla on saattanut olla, kun ovat minutkin, kuopuksensa, maailmalle luovuttaneet. Muistan vain, kun muuttopäivän aamuna olin vielä nukkumassa, kun äiti ennen töihin lähtöään halusi käydä vielä heipat sanomassa. Itse sitä oli vain intoa täynnä, eikä osannut edes ihmetellä, miksi äiti niin kiireellä kävi nukkuvan lapsensa luona. Varmaan siksi, ettei kyyneleet ehtisi silmiin minun nähden.
Niin se, Katri, varmaan äidilläsi on ollut…
Tiedätkös minustakin – ja kun olen jutellut monen kanssani samassa elämäntilanteessa olevan kanssa – on vähän kummallista, miten vähän tästä lasten kotoamuuttamisen ikävästä, kipeästäkin kaipuusta puhutaan ja kirjoitetaan.
Puhutaan kaksivuotiaiden uhmasta ja murrosiästä ja ties mistä kriisivaiheesta ja puhutaan tyhjän kodin syndroomasta ja kaikesta sellaisesta, mutta oikeasti tämä ”asumisero” lasten ja vanhempien välillä on aika vähän esillä.
Toisaalta tämäkin on sellainen juttu, ettei sitä voi toiset oikeastaan ymmärtää, se on itse elettävä. Eivätkä kaikki sitä paitsi ole tällaisia kuin herkkiksiä kuin meitsi… Onpa aika moni vanhempi sanonut, kuinka se on helpottavaa kun lapset lentävät omilleen.
Ja mikä on hyvä juttu, meillä nuoret muuttivat lähelle. Ja käyvät kotikotona, Juniori erityisesti tullenee käymään tiuhaan – syömässä ainakin 🙂
Siivet ja juuret – ne soisimme noilla lapsillamme maailmassa olevan.
Siinä mielessä on hyvä juttu, että lapset lentävät omilleen, koska esim. neljän aikuisen ihmisen asuminen saman katon alla on joskus aika haastavaa. Kun siihen tulee eri osapuolten yksityiselämä poika – tyttökavereineen, syömisineen ynnä muun arjen pyörittämisineen, niin menisi useasti kyllä aika mutkikkaaksi, vaikka olisi kuinka sosiaalinen.
Toinen suurempi juttu lasten kotoalähdössä on sitten parisuhteen muuttuminen. Se ei enää ole sama kuin viimeiset 20 vee, jolloin usein on pyörinyt lasten, arjen ja työn ympärillä. Nyt sitten alkaa uusi elämänvaihe, joka ei enää se sama kuin silloin kun tutustuttiin, seurusteltiin oltiin yhdessä ilman lapsia. Jokainen meistä on muuttunut noiden 20 v + sitä ennen olleena ajanjaksona.
Tämäkin vaihe elämässä on hienoa aikaa, tässä on oma vapautensa. On luonnolllisesti hienoa nähdä ja todeta kuinka lapset pärjäävät, kuten tuossa viimeisessä lauseessasi toteat.
Meillä lapset sanoivat joskus tämän tutun lauseen ”hanki oma elämä”, viime aikoina vähemmän. Ovat vaan turhan kaukana, toinen 220km ja toinen 550km päässä.
Taije, näin se on. Puolensa ja puolensa. Meillä on tuota ”oma vapautensa” oikeastaan jo vähän ollutkin. On jo parina kesänä tehty reissuja ilman lapsia ja käyty mökillä keskenään. Parisuhteen muutos on sikäli jo alulla. Meillä on aika pehmeä lasku, aika pienin askelin etenee tämä muutos kaikkinensa.
Ehkä konkreettisin muutos on juuri tuo ”arjessa syöminen”. Minä kun olen ”kaikki nämä vuodet” pitänyt kiinni siitä, että kerran päivässä kokoonnutaan saman ruokapöydän ääreen…
Ja arjessa pyörittämisessä on sekin ”hassu” juttu, että silloin kun se oli töiden ja kaiken muun enemmän tai vähemmän pakollisen takia hektisintä, silloin lasten kanssa oli oltava/sai olla eniten. Nyt kun olisi helpommin aikaa, niin ei ole kotona enää lapsia/nuoria, joiden kanssa olla…
Mutta tätähän se elämä on. Ja Juniori jo tuossa kävikin 🙂 Meillä kun noita kilometrejä välillä on onneksi kovin vähän.