Viikko mennyt, aika lähteä kotiin. Aamusella vielä pieni pyörähdys kaupungilla…
Kleberin aukio kovin autio.
Piipahdus Galeries Lafayettessa. Juniorin tyttöystävälle etsin synttärilahjaa/tuliaista.
En osannut ostaa, tyttärelle kuitenkin villatakin.
Puolelta päivin luovutimme hotelli Hannongin huoneet ja ajelimme Paul Appelliin; opiskelija palasi asuntolaan ja sitten luennoillekin: Ranskassa on luentopakko. Ainakin Strasbourgin Management schoolissa on, jopa vaihtareilla.
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
… Oli aika hyvästellä esikoinen – au revoir, pikkuinen. Nieleksin ja nieleksin, turhaan.
Moottoritie Strasbourg – Stuttgart ei olisi voinut minua vähemmän kiinnostaa. Poika tykkää ajella, joten annettiin sitten tehdä sitä. Muutama kymmenen kilometriä ennen kaupunkia pyysin, jotta siirryttäisiin kantateille, siellä jotain katseltavaakin. Yhteensä meille tuli viikon aikana melkein 2000 kilometriä.
Stuttgartissa ajelimme keskustaan kun kerran oli aikaa. Valtava ostoskatu halkoo kaupungin. Mutta eipä ostokset kiinnostaneet, kevyttä lounasta nautimme. Mietimme siinä, että mitä pitäisi syödä jos haluaisi syödä jotain tyypillistä saksalaista ruokaa. Makkaraa? Mitä on saksalainen gourmet tai saksalaisen kansallisen keittiön pravuurit? Sauerkraut?
Autolle palatessa valtava askastelu/maalaustarvike/skräppäys/paperikauppa sattui kohdalle. Minähän tietysti menen hakemaan sisarelle jotain tuliaiseksi vietävää, mutta ihan täysin kipsiin menin. Kerrassaan en osannut valita mitään. 🙁 Kun kevään lakkiaiset ovat pienenä haaveena takaraivossa niin kakkupöytään koristuksen keksin.
Lentokentällä runsaasti aikaa, mutta silti turvatarkastusten perusteellisuus meinasi rassata. Kaunis perjantai-iltapäivä avautui lentokentän maisemaan, pojilla juttuja moottoreista, renkaista, vanteista, autontuonnista Saksasta, … mitään en kuitenkaan kuullut, en kuunnellut.
Ikävä viilsi. Tapaamiseen liittyy ero… sitä siinä pohdiskelin. Mutta mietin, että onneksi minulla on kuitenkin poika ja mies mukana – vaikka sitten höpöttämässä autonrenkaista. Ovat olemassa. Ja kevättä kohti mennään: tytär palaa Ranskasta. Au revoir, näkemisiin.
Lapsen ”jättäminen” maailmalle on tuskallista ja ikävä iskee heti, mutta ehkäpä sitä hiukan helpottaa se, että tietää nuoren pärjäävän ja viihtyvän siellä kaukana.
Näin varmaan esikoisennekin kohdalla 🙂
Ja pian hän palaa Suomeen 🙂
Meillä nuori suunnittelee kovasti useamma vuoden opiskelua sessiota kaukana kaukana … yritän totuttautua ja valmistaa itseäni jo nyt. Mutta tiedän, että eron hetkellä itken vuolasti ja samalla olen onnellinen hänen puolestaan – elämä on ristiriitaista.
Monesti sanon itselleni : lapset eivät ole minua varten, vaan minä olen heitä varten 🙂
Mannu, sinulla on jo kokemusta lapsen ”jättämisestä”. Meillä ensimmäinen…Täällä hyräilen ”Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu , — kaikkeen tottuu, hymyillään, luovutaan toisistammme hiljaa… ” (Laura Närhi, Mä annan sut pois ..)
Ja mikä parasta: ei luovuta! Ei tarvi luopua. Tulevat takaisin.