Eurooppalainen siirtomaapolitiikka 1700-luvulla, Englannin uuden ajan historia, Historiankirjoituksen historia, 1800-luvun historiantutkimuksen erityispiirteet ja vielä yksi mapillinen, jossa noin 20 esitelmää. Vieläkö noistakin vapautuisin? Kaikista noista aihieista olen joskus muinoin pitänyt 24-tunnin luentosarjat, joista en suinkaan ole mitenkään erityisen ylpeä: pedagogisesti, retorisesti ja luentotekniikaltaan eivät mitään yliopistourani riemuvoittoja. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa noita viittä mapillista luentomatskuja enää koskaan tarvitsisin. Niitä ei tietenkään ole missään ”tallennettuna” eli lerpuilla, korpuilla, tikuilla, kovalevyillä. Ei tietenkään. Ne on vanhalla historian laitoksen punaisella ”pallo-IBM:llä” kirjoitettu, paikoin teksti on käsin kirjoitettua, – ja minulla oli tuohon maailmanaikaan vielä kovin pieni ja tuhruinen käsiala, jotta niistä ei tieto edes helposti avaudu. Mutta siis mihin minä niitä enää tarvin?
Tuon kysymyksen olen tässä pidennetyn viikonlopun aikana esittänyt yhdelle jos toisellekin asialle. Paljon on lähtenyt suoraan Lassila & Tikanojan kyydille, ison kassillisen kirjoja olen pakannut vietäväksi muutamalle lemppariopiskelijalle, kassillisen erilaisia matkaesitteitä ja -lehtiä olen yöpöytäkaapista vienyt paperinkeräykseen, en kuitenkaan ehdi matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Kylppärinkaapeista on lähtenyt samppoot ja kosteusvoiteet, joista on ollut enemmän haittaa (allergiaa) kuin iloa, mutta joita olen härskiintymiseen asti säilytellyt ”kun ei raski heittää poiskaan”, sama koskee muutamia ruokatarpeita jääkaapista. Ostettu tartar-kastike tai sokeroidut inkiväärit, Dubaista raahattu ”outo” hillo ja arveluttavasti vihertävä juusto? (kai se oli juusto?) ovat saaneet lähtöpassit meiltä.
Kaikki tuo on merkillisen vapauttavaa. Mutta vielä on avoinna: luovunko noista luennoista? Varmaankin. Omista opinnäytetöistä en luovu. Niitä on hauska lueskella, ja ihmetellä, mistä kaikesta onkaan tiennyt joskus… ei tiedä enää.. 🙂 Mutta on vapauttavaa huomata, että jotain on oppinut ainakin kirjoittamisesta ja argumentoinnista.
Pehtoori on tässä ”vapautumisprosessia” harrastaessani tupissut, että jos tuolla touhuamisella saa hyvän omantunnon töistä poissaoloon, niin anna mennä vaan… Kummallinen mies! Sitä paitsi kävin tänään töissä. Ja kävin joululahjaksi saamani punaiset vinkkelit jalassa. Teputtelin vinkkeleillä kirjastoonkin tekemään tenttikysymyksiä ja vastaan tuli pari eka vuoden opiskelijaa; hymyssä suin virnuilivat punaisia huopikkaita kohden nyökkäillen: ”Vähänkö siistit.”
Lämpimät olivat, – hymyt ja vinkkelit. Flunssa on nujerrettu. Vapauttavaa.
Meillä oli kotona Tantun kirja ’Me papit nauroimme niin sanoi Kangasalan kirkonvartija.” Siinä nuori nainen kaipasi huomiota ja häntä kehoitettiin koristautumaan(en muista millä). Mutta kotiin tultuaan hän sanoi onnellisena, että ”hymmyiliit, hymmyiliit, jopa nauroivat”. Tuli mieleeni virsuistasi:)
Hymmyiliit! Ihana sana.