Torkuttaminen

Tänä aamuna olisin voinut maksaa päivän palkkani jos olisin saanut jäädä nukkumaan ja kotiin. Kolmen päivän lomasen (no joo, meni muutama tunti tarkastaessa Arjen historian harjoituksia sekä perjantaina menomatkalla että eilen ehtoolla kotona) jälkeen olisin voinut tänään jatkaa poissaoloa Linnanmaalta. Olisin voinut nukkua.

On tavallisempaa, että herään ennen kellonsoittoa kuin että kello ehtisi soida (saliaamuina klo 5.40, muulloin 6.20). En suinkaan ole joka aamu virkeä, en todellakaan, mutta heräänpähän aika helposti. Tai en kyseenalaista sitä. Minä vain nousen. Väsytti tai ei.

Mutta en torkuta. Tytär torkuttaa. Laittaa usein puhelimen herätyskellon tuntia aiemmaksi soimaan kuin olisi tarpeen, ja sitten viimeisen tunnin unen  torkuttaa 15 minuuttia kerrallaan. Myös yhdellä työkaverilla on tapana torkutella, varsinkin alkuviikosta. Vielä 10 minuuttia, vielä, – ja vielä. Ei ole meitsin juttu. Mutta tänään torkutin, yritin hämätä: kuvittelin että ei tarvi lähteä duuniin.

On vasta reilu kuukausi  joululomasta ja minä jo haluaisin vähän lomailla. Olla vain vailla velvollisuuksia.

Mutta kyllä sitten tänään tapahtui jotain hurjan mukavaakin. Yliopiston kirjastosta poistetaan dupletteja ja/tai muuten tarpeettomia kirjoja ”divarissa”. Kirjaston edessä on iso vitriinikaappi, johon kirjastoihmiset kantavat poistettavia kirjoja – niitä saa sitten ostella euron kappale.

En yleensä suo itselleni lupaa mennä katselemaankaan niitä, mutta tänään tuttu kirjastoihminen vinkkasi, että poistossa on vanhoja keittokirjoja ja 1920- ja 30-luvun kodinhoidon yms. oppaita. Miehän tarvin niitä töitäkin varten. Ja niinhän sitten 21 euroa maksoin ja nyt minulla on 21 äärimmäisen tarpeellista uutta vanhaa opusta. Jee!