Sairauspoissaolo

Olen sitä surkeaa sarjaa ihmisistä, joille ei nouse kuume, vaikka kuinka olis kipee. Ja kun ei ole kuumetta, ei voi olla pois töistä. Ei vaikka töissäolovelvoitetta ei varsinaisesti ole.

Pestiinihän kuuluu vain (? :)) hoitaa hommat, periaatteessa ihan sama, teenkö ne kampuksella vai kotona. Kukaan ei kysele, vaikka tekisin luennon tai tarkastaisin harjoitukset kotona tai kylillä, kampuksella tai kirjastossa. Ei ole kellokorttia, eikä paikallaolopakkoa. Tietty jos on opetusta tai kokouksia tai muuta tapaamista, on oltava läsnä, mutta muuten ei väliä missä hommat teen. Meitsi on vaan tottunut siihen, jotta kustannuspaikalle mennään. Kotona duunaaminen sopii minulle ja sitä tulee tehtyä  silloin kun se on ”ylimääräistä”, mutta noin suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olen Linnanmaalla ja sitten ”loput” ja lukuhommat teen kotosalla. Luterilainen työmoraali on turhankin syvällä selkäytimessä.

Eikä tämmöisellä ajattelutavalla varustettu tietenkään juuri sairauspoissaoloja harrasta. Ei vaikka olis lääkärintodistus ja -kehotus jotka kannustaisivat pysymään petissä ja/tai pois palkkatyön äärestä. Semmoinen surkeus se on ristinä.

Mutta tänään olen ollut pois töistä. Aamupäiväksi menin – kun oli rästitentin valvonta, eikä ollut ihan hurjan huono olo. Mutta puolenpäivän jälkeen luovutin ja könysin kotiin. Olen nukkunut kahdet – kahdet!! -päiväunet, ja vieläkin on uupumus. Ja huoli tekemättömistä töistä… Melko surkea tapaus.

Nyt yritän relata, menen muurin viereen, otan kirjan – en työkirjaa – ja kuuman rommikaakaon ja toivon että huomenna jo pääsen ulos. Ja tekemään tämän iltapäivän tekemättömät työt.

_________________________________________________

Viime sunnuntaiaamuna Rukalta lähtiessä pilvet tekivät kaaria, jotka näyttivät tuntureilta. Klikkaa ihmeessä kuva isommaksi.  Siinä on jotain sadunomaista. Minusta.