– Voi hyvänen aika, kuinka olet laihtunut kun olet sairastellut!
Näinhän sitä kuulee monelle sairasvuoteelta nousseelle sanottavan. Ei tarvitse sanoa minulle jos ja kun tämä hitonmoinen flunssa joskus on ohi. Nyt kurkku on karhea, kuin pienillä haavoilla, nenä tukossa, pää tokkurassa, joka paikkaa särkee, silmät ovat vetiset ja kipeät, olen kärsimätön kun en juuri voi tehdä mitään (vähän jatkotutkijoiden aikeita lueskellut – edes), mutta edelleenkään ei kuumetta – eikä ruokahalu todellakaan ole kadonnut yhtään mihinkään!
Enpä ole eläissäni vielä niin sairas ollut, etteikö ruoka maistuisi! Ei edes silloin kun minulle tehtiin iso, monta tuntia kestänyt leikkaus, oikeasta lapaluusta vasempaan lonkkaan ulottunut 46 cm pitkä leikkaushaava, kylkiluun poisto, samalla munuaiskiviä veks ja kaikkea muuta hienosäätöä, jouduin olemaan viikon erossa vauvasta (esikoisesta), kipulääkitys oli kova ─ mutta ei, ei pienintäkään häivähdystä ruokahalun menettämisestä. Suunnilleen suoraan heräämöstä osastolle palattua sairaalaruokakin maistui ihan hyvin! Eikä edes samalla reissulla saatu sairaalabakteeri pilannut ehtymätöntä iloani ruoasta nauttimiseen.
Ainoa kerta, jonka muistan jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!
Mutta tänään: kaikki muu on toisin kuin normaalisunnuntaina, mutta ruokahalu ei ole kadonnut! Olisi edes jotain iloa tästä taudista, mutta noup: ruokaa on saatava tehdä, ja siitä nauttia!