Mun kurkku tuntuu tältä:
Jäätävä, pistävä, säröinen, sinisenä kivusta, höyryää kuumista juomista… Ei ole kiva, ei.
Ja eniten riepoo kun en pääse ulos – pikkuisen vain poikkesin Tuiranrannassa kun kauppaan kuitenkin livahdin puolelta päivin. Hieno, hieno pakkaspäivä ollut.
Olen sitten kuvaillut sisällä (tämän kuun ruokahaaste on ”jotain japanilaistyylistä” ja innostuin värkkäilemään kaikenlaista, huomenissa ehkä postailen), nukkunut, valmistellut ensi viikon opetusta, nukkunut, yrittänyt olla valittamatta ulos pääsemättömyyttä – paino sanalla yrittänyt.
Tsemppiä TT! Vaarat väijyvät, niin työelämässä kuin kotonakin.
Ma 7.2. horjahdin 0,91 m korkealta keittiötasolta* ja putosin kyljelleni pölyimurin päälle. Tuloksena komeat mustelmat; jouduin turvautumaan ibuprofeeniin.
Onneksi ortodoksinen työmoraali joustaa: viikkoagendasta poistuivat (1) tiistaiseuran vuosikokous, (2) keskiviikon ehtoopalvelus, (3) katedraalikuoron lauluharjoitus.
Mutta tänään nousin, otin vuoteeni ja nyt käyn. Hәrei!
Ei kai ulos ole joka päivä pakko mennä paleltumaan? Rukan ”tunturikuva” (blogi 11.2.) on NIIN loistava, että kyllä sen turvin voi kurkkukipuinen luterilainenkin – ulkokuvaukset unohtaen – pirttipäiviä viettää. Ja unohtaa kotvaksi kustannuspaikkansa.
Eller vad?
*hohtimissa betoniseinästä irti kiskaistu muoviproppu
Tapaturmasta toipumassa oleva Koivu. Jäi tuossa jutussasi pohdituttamaan tuo keittiötason korkeus: 0,91 cm. Luonnontieteilijän luontaista tarkkuutta? Hih!
Enpäs ole aiemmin kuullutkaan ortodoksisesta työmoraalista? Tuntuu olevan joustavampi kuin tämä protestanttinen. Ja liekö niinkin, että olet muutenkin fiksumpi ja joustavampi kuin allekirjoittanut, joka ei vaan osaa maata.
Nyt olen kyllä niin kipee, että ulos en lähde – vaikka mieli tekisi. 🙂
Koitahan sinäkin parannella mustelmasi.