Hän

Hän, sai mut uskomaan, hän,
Sai mut toivomaan, hän,
Ja vielä enemmän

Hän, sai mut nauramaan, hän,
Sai mut laulamaan, hän,
Antoi mulle sävelmän

Hän, hyvä haltiatar, hän,
Yön kuningatar, hän,
On enää nimi iskelmän

Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän
Tunnen saman ikävän,
Kun poissa on hän

Hän, sai mut nauramaan, hän,
Sai mut laulamaan, hän,
Antoi mulle sävelmän

Hän, taas kitarani viritän
Ja kuulen tutun helinän,
Kuin luonani ois hän

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran tammikuussa 1989 kun olin  ajelemassa lapsettomuusklinikalta kotiin ja olin saanut kuulla, että odotan esikoistamme. (täällä takauma tuosta)

Aina tämän J. Karjalaisen laulun  kuullessani ajattelen tytärtä. Vieläkin, aina, kerta kerran jälkeen  – aina tämä koskettaa, sattuu, hymyilyttää, ilahduttaa, …

Nytkin.

Ja huomenna kun ajelen lentokentältä kotiin kuuntelen tämän.

Huomenna aamulla hyvin varhain, kun tytär lähtee Strasbourgiin kevätlukukaudeksi.

En epäile, etteikö pärjäisi, osasihan heti kerralla ajaa ilman apurattaitakin.

En niinkään pelkää mitään, mutta toivon että lapsella on siivet ja juuret,

–  ja tiedän, että minulla ikävä. Iso ikävä.