Äsken lumitöitä tehdessä näin tummalla tähtitaivaalla pienet, vihreät – revontulet. Ne tuntuivat sellaisilta tervetuloa -revontulilta.
Pakkasta on, parikymmentä astetta. Lunta vähän. Ei puolta metriäkään, pehtoorin viime käynnin jälkeen tullut hyvin vähän uutta kevyttä pakkaslunta, joten reilussa tunnissa sain kolalla (en raskinut lumilinkoa ottaa metelöimään tai sotkemaan kauniita kimmeltäviä hankia) mökin pihan saunalle asti putsatuksi. Huomenna sitten vedenottopaikalle… Eikä palellut, …
Pehtoori ei uskonut, että karhunpennun jäljet näin pihapiirissä. Oravaksi sanoi… Muka partiolainen ja metsämies ollut… Ihan selvästi karhun jäljet, mutta minua ei pelottanut. Kolailin ja hyräilin hiljaisessa Lapin illassa. Oravan muka… hmph!
Olimme perillä ennen neljää. Keli sula, liikennettä vähän. Napapiirillä sininen hetki.
Ja sitten Roivaiseen asti, Sodankylän pohjoispuolelle katselimme hiljaa, kuinka merkillisesti purppuraisena hohtava maisema, vaaleansininen taivas, kristallisesti tuikkiva metsä, kuulas kirkas pakkassää voivat tehdä kaamoksestakin kauniin, ihan tavattoman kauniin. Kuvissa kauneus ei näy, mutta ihan ennennäkemättömän hienoa tulomatka oli.
Orava – karhu – susi?
”Kun susi painaa jälkensä kovanpuoleiseen alustaan, ovat keskimmäiset varpaat harallaan toisin kuin koiralla. Vahvojen teräväpäisten kynsien painaumat erottuvat myös selvästi.” (Pulliainen, E. 1974: Suomen suurpedot, s. 23. Tammi)
Kettu? Hauva?
Hienoja kuvia!
Niin ehkäpä se ne eivät okekaan pikku karhun jäljet, ehkä minä vain niin ajattelin. Tiedä häntä, kiitokset Koivu tunnistusyrityksestä mikä ei varmasti huonon kuvan perusteella ollut helppoa yrittääkään.
Yaelian, kiitos, mutta katsoppas tämän päivän kuva-antia 😉