Postipaketti

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään :)] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa ”faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

”Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…