Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.
Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä. Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään. Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää. Tai jos juhlaillallisilla pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.
Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …
Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis ”aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.
Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on ”elämänura” valinnasta kiinni: ”olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää haastateltavaa ja vain noin puolelle ”opeputkeen” pääsy on mahdollista.
Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin ”kalibroimaan”.
Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.
______________________________________________________________________________
Joulukalenterikuva n:o !6
Handmade jouluhyviä
Jaan nuo mietteesi tuosta valintaprosessin haasteellisuudesta. Olisipa noissa tilanteissa kristallipallo! Valintakriteereiden sisäistäminen tietysti on a ja o ja luo oikeudenmukaisuutta valintaan. Ehkä ne korvaavat sen kristallipallon…
Maija, kristallipallo olisi tosiaan erinomainen työväline! Jos toivoisi joulupukilta kristallispalloa, tai voiskohan sen saada projektirahalla ostetuksi. Olisi kyllä tarpeen.