Työyhteisöä ja siinä viihtymistä tänään moneen kertaan tullut mietittyä.
Ensinnäkin aamulla sähköpostissa oli Yliopistolehtoreiden liiton kysely työssäviihtymisestä, yliopistouudistuksen merkityksestä työhön, valtion uudistetun palkkausjärjestelmän vaikutuksesta yksikön tulokseen ja yleiseen ilmapiiriin (lue: kateuteen), rahoituksen muutoksien vaikutuksesta työn mielekkyyteen ja urakehitykseen ja niin edelleen.
Pitkän ja perusteellisen kyselyn (kuten ne kaikki lukuisat liki viikottaiset kyselyt ovat) kysymyksien rukseja merkatessa hoksasin antavani kovin ristiriitaisia vastauksia: työyhteisö on hyvä, työyhteisö kannustaa, työ on itsenäistä ja mielekästä, esimies-suhde on kunnossa, kyllä, kyllä saan palautetta työstäni. Mutta: Ei, ei meillä huomata jos joku tekee enemmän töitä kuin toiset, ei, ei meillä palkan suuruus ole mitenkään riippuvainen työn tuloksellisuudesta, kyllä, kyllä meillä on työnjako sukupuolittunutta.
Juuri kun saan 50 kysymyksen kyselyn valmiiksi, näen spostiin tulleen kutsun liittyä Facebook- yhteisöön, joka vaatii työyhteisömme ylimmän johdon eroamista. – No en sentään liittynyt.
Ja iltapäivällä paluu reilun viikon takaiseen Hyvää päivää -postaukseeni, jossa keskustelimme tervehtimisen tärkeydestä: kommentissaan Taije muistuttaa vielä tervehtimisen merkityksestä – edelleenkin olen samaa mieltä.
Ja samaan aihepiiriin sopii se huolenpito, joka lähimmällä esimiehellä on ollut minun hammasprojektini kanssa. Tänään aamulla ensimmäisenä kysyi, olenko säryltä saanut nukutuksi ja kävi sitten pitkin päivää liki parin tunnin välein huoneessani kyselemässä ”miten voit?” Sanoi: ”Ei todellakaan tarvi tulla töihin huomenna operaation jälkeen, eikä ennen kuin ensi viikolla.” Mutta sanoi kyllä – toisaalta 🙂 – että tulethan kuitenkin lauantaina, kun on se tutkijaseminaarikin…
Esimies on kyllä aina ollut merkillisen huolehtivainen tämmöisissä poikkeustilanteissa. Muistan – lämmöllä – tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: ”Nyt mennään kuule vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.” Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.
Tänäänkin työviihtyvyyttä on lisännyt empatiseeraava esimies.
Ja opiskelijat. Tänään, ja eilen :), olen muistanut, miksei minusta ole aamuisin kurjaa lähteä kampukselle. Tämmöisinä päivinä mieluusti toistelen tätä kalenterini etusivulla olevaa lainausta yhdestä maailmankirjallisuuden parhaasta opuksesta:
Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…
Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat