Ruoka suussa ei puhuta!
Näin muistelee moni suomalainen kysyttäessä lapsuuden ruokailutapoja. Lapsuuden ruokakokemuksia on koottu liki 2000 suomalaiselta. Vuosien 1920 ja 1990 välillä syntyneiden suomalaisten haastatteluaineistoa säilytetään Kansanrunousarkistossa.
Oli tavallista, että ruoka suussa puhuminen oli kielletty, mutta ennen sotia, ja sadoissa perheissä vielä 60-luvullakin ”puhumista piti välttää” tai ”komennettiin pois pöydästä, jollei ollut hiljaa.” Toisenkinlaisia muistoja kyllä on: ”Ruokailut olivat mukavia yhteisiä hetkiä, juteltiin eikä ollut kiirettä pois.”
Kotiruokapöytään kokoonnuttiin koko perhe. Työpaikkaruokailua ei ennen 80-lukua monellakaan ollut, joten päivän pääruoka nautittiin iltasella perheen kesken. Lähes kaikissa muisteluissa, jotka koskevat aikaa ennen 1980-lukua, kerrotaan, että ruoka-aikana kaikkien oli oltava kotona. Monessa perheessä oli sääntönä, että jos oli pois, ruokaa ei enää ollut tarjolla. Vielä 60- ja 70-luvun lapset toteavat: ruokakaapeilla ei käyty ronklailemassa, eikä välipaloja juuri ollut. Vasta 1990-luvulta on ensimmäinen tämänsisältöinen ruokamuisto: ”Aina on syöty silloin kun mieli tekee. ”
Lapsuuden ruokamuistoissa – koski se sitten kouluruokaa tai kotiruokailua – lähes jokainen muistaa mainita, että lautanen oli syötävä tyhjäksi. Useat 1960-luvulla lapsuuttaan eläneet kertovat, että Afrikan nälkäiset lapset olivat vanhempien ”kiristyskeino”: ”Syö kun sinulla on, Biafrassa ei ole.” Lapset opetettiin kunnioittamaan ruokaa, monessa perheessä se siunattiinkin. Ruoalla eli leikitty, eikä siitä saanut valittaa. Joskin yksi muistelija toteaa kuitenkin samaan hengenvetoon, kuinka kiva oli tehdä haarukalla raitoja muussiin.
Pöydästä noustaan yhtä aikaa, kädet on pestävä pöytään tullessa, kyynärpäät on pidettävä pois pöydältä ja ruokapöydästä noustaan yhtä aikaa ovat olleet vuosikymmenestä toiseen lapsille opetettuja aika yleisiä ruokatapoja. Yllättävänkin yleiseltä vaikuttaa tapa, että ruoan kanssa ei saanut juoda; vasta kuin ateria oli syöty, sai juoda maitonsa.
Kiittämään on opetettu kaikkia.
_______________________________________________
Tänään Kalevassa oli juttu supistamattomana… Jee.
Kuva ei ollut kuitenkaan mahtunut, joten se ohessa. Koulutaulut on monen muistoissa. Ja vaikka ei olisikaan, jokaisella varmaan on lapsuuden ruokamuistoja vaikka kuinka paljon. Hyviä ja huonoja. Tuossa jutussakin mainitsemassani isossa haastatteluaineistossa on satoja sivuja ruokajuttuja, ja ison osan niistä olen lukenut tai kopioinut. Niitä lukiessa kaipasin enemmän tietoja välipaloista.
Vaikka ”välipalaistaminen” suomalaisessa ruokakulttuurissa alkoikin vasta 1960-luvulla niin on jonkinlaisia välipaloja kuitenkin ollut aina. Ja ainakin eväsruokia ollut. Aika monella ikäiselläni on mieluisa välipalamuistona kaakao, johon topattiin pullaa, tai leetaa (pullapitko) kuten oululaisittain sanotaan. Vieläkin pidän kaakaosta hyvin paljon.
Tuleeko omia lapsuuden välipalaherkkuja mieleen? Mikä oli parasta syömistä koulusta kotiin tullessa? Kerro…
No tuossa tulikin lapsuuteni ruokamuistot ,ihan just noin…
iHola!
Luin aamulla kolumnisi. Silkkaa asiaa. Ei kai meillä välipaloja harrastettu.
Oluthuone Leskisessä onnikkaa odotellessa pikaisesti blogisi lukenut
teidän ”Koivunne”
Omasta lapsuudesta ei paljoa ole aikaa, mutta mummolassa vietettyyn lapsuusaikaan kuului aina ”topparuoka”. Kun oli päiväkahvien aika sai tämä pieni pellavapää myös oman kahvikattauksen ja kahvia, koska muutkin saivat. Kahvin sekaan laitettiin pullaa, keksiä, milloin mitäkin oli tarjolla. Kahvi jäi tosin juomatta, mutta sen seassa ollut mössö maistui entistäkin paremmalle 🙂 Erikoista, mutta tämä on muisto, jota miettiessä voi palata takaisin siihen lämpimään mummola tunnelmaan ja ”topparuoka” on ainoa mikä on erityisemmin jäänyt mieleen.
Minä muistan koulun jälkeen tuoreista appelsiineista puristetun mehun. Tykkäsin syödä sitä mössöä mikä puristamisesta jäi. Jossain vaiheessa maistuivat jälkiuunileipä, sen päällä meetvurstia ja tuoretta punaista paprikaa, joka silloin 70-luvulla tuli kauppoihin.
Hei Henna, hauskaa!!
Nyt muistan, että meillä oli lapsena (lähes) sama tapa: teekuppiin laitettiin pullaa ”likoamaan”, ja kun se oli imenyt nesteen itseensä, koko mössö kumottiin ”kakuksi” teevadille.
Hyvää!
Yaelian, eikös olekkin aika mielenkiintoista, kuinka ”yleisiä” totuuksia ruokanormitkin ovat.
Koivu, OLUThuone Leskisessä! Sinä OLUEN ääressä? Liekö blogiani koskaan ennen luettu baarissa 🙂 Ja Henna sitten sinunkin muistisi virkisti: oli siis välipaloja teilläkin.
Henna, kiitos kommentista (mukava kun olet vielä linjoilla :)) ja kiitos topparuoka-sanasta. Tuotakaan en muistanut, enkä muista, olisiko sitä ollut noissa Kansanrunousarkiston haastatteluissakaan.
Vaikka topparuoka on ainakin Oulun seudulla ihan yleinen ja tunnettu nimitys juuri tuolle mössöruoalle. Parempi sana kuin mössö. Pulla-mössö-sukupolvesta voitaisiinkin ruveta käyttämään nimitystä topparuoka-sukupolvi. Hih!
Et suinkaan ole ainoa, jolle mummolan ruoat tuovat mieleen lapsuuden parhaita ruokamuistoja. Mutta hyvä niin…
Raila, appelsiinimehu, yesh. Muistanpa nyt minäkin. Ja tuo jälkiuunileipä-paprika -viritys. Senkin olin unohtanut, mutta sehän oli tosi top-välipala.
Ala-asteen aikoina söin mielelläni kevytviiliä Nesquick-kaakaojauheen kanssa. Merkki oli täysin oleellinen osa makuelämystä. Viilistä kuorittiin kerma ja sitten päälle tasoitettiin puolen senttimetrin paksuinen kerros jauhetta. Ensin lusikoitiin kuivan jauheen ja viilin yhdistelmää ja kun kupissa oli sekoitusvaraa sekoitettiin. Lisäten jauhetta tarpeen mukaan. Maku oli mielestäni vailla vertaa ja kuvittelin jonain päivänä tarjoavani sitä hienojen illallisten jälkiruokana suuren ihailun kohteena.
Kaisa, ensimmäinen tämmöinen herkku, josta kuulen. Muistan Nesquick-kaakaopurkin. Sellainen keltainen, kapea, muovinen. Pupu etiketissä?
Vanha ruoka (viili) modistettuna. Oletkos illallisilla tätä tarjonnut ”suuren ihailun kohteena”?
Mukava muistelu tämäkin.
Linjoilla pysytään edelleen säännöllisesti 🙂 Saa nähdä miten muutaman vuosikymmenen jälkeen puhutaan näistä 2000- luvun alun ruoista, ja nykynuorten ja lasten lapsuuden ruokatottumuksista, noh, aika näyttää..
Henna, historiaa tehdään syömälläkin – – joka päivä… 🙂
Reija, en todellakaan ole koskaan tarjonnut kenellekään. Muutama vuosi sitten yritin itse syödä, enkä saanut alas. Ala-asteikäisen suu on eri mallinen kuin keski-ikäisen.
Juuri noinhan monille lapsuuden herkuille tahtoo käydä. …
Tästä kirjoituksesta tulee muistoja omasta kouluruokailusta, ja juurikin tuon lauseen olen kuullut usein, että lautanen on syötävä tyhjäksi. Muistan myös kun pääsin koulussa auttamaan keittäjiä isoon keittiöön ja samana päivänä siellä tehtiin keittiölaitteiden huoltoa, se oli hauska päivä. Mielestäni perheen yhteinen ruokailuhetki olisi nykypäivänäkin todella hyvä asia.
Anja, kovin on sinulla samanlaiset muistot kuin minulla. Keittäjien avuksi minäkin joskus pääsin, – mukavaa oli sekin. Ja todellakin perheen yhteisen ruokailuhetken nimeen meilläkin on omien lasten kanssa vannottu. JOpa niin, että monet kaverit ihmettelivät moista tapaa.