Vielä viipyilen pohjoisen pehmeässä kaamoksessa, .. . levollisessa Hangasojan tunnelmassa.
Vähän kuin irti todellisuudesta vielä: ikäänkuin sumean lasin läpi olisin katsonut sitä tenttivastauspinoa joka odotti, aivan kuin seinän takaa olisin kuullut niistä murheista, jotka kantautuivat korviini. Tiedättekö, kuinka paljon yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on masentuneita ja ahdistuneita nuoria? Minä en tiedä, mutta paljon. Liian paljon.
Olin koko työpäivän merkillisesti siinä luulossa, että muistioiden laatiminen ei koskisikaan minua. Ihan kuin parin päivän poissaolo ei olisikaan kerryttänyt vastattavia kysymyksiä jotensakin triljoona. Ihan kuin minulta ei vaadittaisikaan kommunikointia. Olin poissa. Hyvin virkistynyt, mutta vielä unimaailma todellisuutta vahvempi.
Olen yhä sellaisessa turvallisessa, valkoisessa tonttujen ja lumiukkeleiden maailmassa.
Enkä tiedä, haluanko tästä luopua?
Menen takkatulen ääreen, otan viltin ja luen ihan hiljaa…
”Serenade in Blue”? Liian angloamerikkalaista (tai tässä tapauksessa oikeammin italoamerikkalaista)?
”Kun taas saapuu hetki (Fazerin) sininen”? Liian maitoista! Tumma on trendikästä.
”Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden”? Mutta kun se valkoinenkin on oikeastaan sinistä..
Hyvä lääke näihin fiiliksiin on ilman muuta blogissasi joskus esillä ollut PIRTTIPÄIVÄ. Vaikka typistettynä (takka, viltti, Don Quijote).
Siniset hetket ja pirttipäivä ovat kyllä samaa fiilisgenreä, mutta nuo ehdottomasi melodiat eivät siihen ehkä kuulu, kuten itsekin toteat. Enemminkin joku hiljainen joikhaaminen tai ehkä vain hiljaisuus – sittenkin.