Hyvää päivää!

Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Ei ole keneltäkään pois, eikä maksa mitään!

”Päivää”, ”moi”, lämmin kädenpuristus, pieni silmänisku, ”Aurinkoista huomenta” tai heippa-heilautus, ”Tervehdys sullekin” – parhaassa tapauksessa halaus ja ”Ihana nähdä sua”!   Enkä minä pane pahakseni poskisuudelmiakaan, – jos oikein juhlavasti tavataan.

Mutta miksi se vaan joillekin ihmiselle on niin vaikeaa, vaikeaa tervehtiä. Tänäänkin taas sellainen tuli mieleen. Työyhteisössämme on muutama ihminen, joiden kanssa olen kulkenut samoja käytäviä, samoissa luentosaleissa, samoissa kokouksissa opiskelijana ja opettajana, samassa arkistossa tutkijana ja kollegana – herra varjelkoot vuosikymmeniä! – ja joita en enää tervehdi. En tervehdi, koska eivät vastaa. Sekin on kyllä aika vaikea taiteenlaji vältellä tervehtimistä.

Jos on pakko kommunikoida tällaiset moikkaamattomat (moukat! – anteeksi vaan!) murahtavat jotain aluksi ennen kuin aloittavat asiansa toimittamisen.  Mutta ei mitään huomenia!

Väitöskirjan teon viimeisenä vuonna, kun työpäivät kampuksellakin venähtivät  helposti 12-tuntisiksi, oli iltaisin hyvinkin hiljaista, mutta naapurikäytävällä oli yksi iltatöissä viihtyvä ihminen, jonka tapasin lähes päivittäin kopiokoneella, meidän käytävän kahviossa, päivisin satunnaisesti kokouksissa tai luentosalien ovella vaihdettiin vuoroa, mutta tämä ihminen ei voinut koskaan tervehtiä. Emme me paljon jutelleetkaan, mutta kerran sitten kysyin, miksei hän koskaan sano ”hei”? – Ei paljo kiinnosta! – Aha!

En tarkkaan ottaen tiedä, mitä tämä sosiaalisesti lukkiutunut tarkoitti, ja totta puhuen ei oikeastaan ”paljo kiinnostakaan”. Mutta minusta se on epäkohtiasta, – ja sillä hyvä.

Tänään sitten yhtä (toista) juttua varten selasin kirjaa Hieno mies ja etsiessäni tästä vuonna 1926 painetusta opuksesta, mitä miesten kokkaamisesta tai ravintolakäyttäytymisestä tuon ajan kaupunkilaismiehelle suunnatussa oppaassa sanottiin, katsoin myös luvun, jonka otsikko on Tervehtiminen.

Sisällä huoneissa tervehditään miehiä ja naimattomia naisia englantilaisella keksinnöllä, kädenpuristuksella. Tämän tulee olla moitteeton, yksinkertainen, kiinteä puristus koko kädellä – siinä kaikki.

Olen ehdottomasti samaa mieltä – ja paino sanalla kiinteä. Sellainen löysä kättely ei ole miellyttävää. Saatikka vakuuttavaa. Brummell & Co jatkavat:

Kädenpuristusta tulee seurata kumarrus, jonka syvyyden määräävät olosuhteet. Naiselle kumarretaan kohtalaisen hitaasti ja sangen syvään: miesten tervehtiessä toisiaan on parasta varoa kalloja kolahtamasta yhteen. Naimisissa olevia naisia tervehditään suutelemalla kättä. Tämä kaunis tapa on tosin vaipumassa vaineeseen [vau mikä sana! vaineeseen!], mutta sitä kuitenkin noudatetaan varsin yleisesti korkeammissa piireissä.

Kun herrasmies nykyjään paljastaa päänsä naisen edessä, puhuu hän siis [viittaus ritariaikaan ja kypärän riisumiseen] muinaisajan kieltä, hattu on hänen kypäränsä: ”Minä antaudun ja vetoan teidän armeliaisuuteenne.” Tämä on muistettava naista tervehdittäessä. Tästä tempusta on tehtävä ja saatava irti enemmän kuin pelkkä hatunnostaminen. Herrasmiehen on suoritettava tervehdyksensä niin ritarillisesti, että se tuottaa naiselle mielihyvää.

Myönnettäköön että Brummell´n neuvot ovat ehkä hieman vanhahtavia, mutta mihinkään ei päästä siitä, että minusta on mukavaa ja kohteliasta kun tervehditään.

Hienon miehen huoneentaulu näyttää muuten tältä (klikkaa isommaksi). Ei juuri lisättävää.