Hiukset ja identiteetti

Kampaajalla käydessä mietin, kuinka paljon ihmisen oleminen, identiteetti, arki, oma kuva, on kiinni ulkonäöstä?

Sitä vaan, että taidan palata  blondiksi, blondimmaksi… Vaikka tämä brunettius on luomumpaa, paljon halvempaa, paljon nopeampaa, oikeasti aidompaa  kuin jatkuva värjäys … mutta jos blondius on kuitenkin  omempi … vaikuttaako se persoonallisuuteeni….?

Minulle hiukset, tukka, on aina ollut iso osa identiteettiä. Muistanette tämän postaukseni https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/takaumia/ ja sitten esimerkiksi jutun raskausajalta: kuinka minä esikoista odottaessani toivoin:

a) että me saisimme – vihdoinkin – lapsen, – terveen lapsen ja

b) että jos lapsi jotain perisi minulta, niin hiukset: paksut, luonnonkiharat hiukset.

Saatiinhan me:  vihdoin esikoinen. Terve tyttö,  ja tyttö, joka vielä yksivuotiskuvassaan on täysin kalju!

Ihan kuten 1½ vuotta myöhemmin syntynyt veljensäkin: ei haituvaakaan päässä.

No, eiväthän ne hiukset tai tarkkaan ottaen hiuksettomuus, yhtään vähentäneet riemua, iloa, kiitollisuutta kakaroista, mutta, mutta  …

Ja nythän noilla lapsilla – varsinkin pojalla – on komeat pehkot. Luonnonkihara vieläpä.

Viime viikonloppuna Lissabonissa – ja niin monta muuta kertaa aiemminkin  reissussa – olen huomannut, kuinka hiukseni voivat muualla kuin kotona paremmin:  ovat kiiltävät, tuuheat, kauniimmin kiharat jne. Kiinassa tosin ilmeni lievästi sanoen ärsyttävä Parker-Bowles -ilmiö, mutta se on luku sinänsä. Ei siitä sen enempää.

Mutta aina vaan jaksan miettiä, miksi monella muulla luonnonkiharat hiukset voivat hyvin, kihartuvat kauniisti sateella, mutta meitsin kuontalo on yhtä afrohässäkkää tai liimautuu päätä myöten…? Varsinkin maskuliineille luonnonkiharat ovat voimavara, eivät ongelma … Jotta näin suuria ovat ongelmat tänään. Heh!

Siis mitä tänään muuta kuin kampaajalla käynti? Eipä kummoisia. Muutama ilonrippunen. Ensinnäkin pakastuminenkin on hyväksi. Se tuli todetuksi useammankin kanssa jutellessa.

Römppä-viikonloppu on alkanut; on viikonloppu ilman turhan monia velvollisuuksia.

Lapsuuden ruokamuisto-postaukseen on tullut ”uusia” kokemuksia – hauskaa.

Töissä yhdet eläköitymiskahvit olivat lämminhenkiset. Enkä edes  töpeksinyt ”virallisen kuvaajan” pestissäni.

Yksi työhön liittyvä onnistuminen,  johon minulla ei juurikaan osallisuutta, mutta jossa olen hiljaa myötäelänyt,  tuntuu hyvälle, olen ylpeä ilman omaa ansiotani.

Mukava on tieto, että tyär tulee huomenna kotikotiin, – illaksi, yöksi. Onhan se ilo.

Ja hyvä mieli tulee myös huomenna odotettavissa olevasta ystävien tapaamisesta.

Elämä on.