Mielettömän hieno aamulenkki, pikainen huomisen kestien täydennys_Stocka-piipahdus, järjestelyä, runo korttiin, tukka kondikseen, kamera valmiiksi, missä väitöskirja? ja melkein juosten väitökseen. Tavattoman tiukka väitös oli. Maiju Lassila, Algoth Untola, Algoth Tietäväinen, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen – yksi ja sama mies väitöskirjassa. Nämä monet nimetkö mahdollistivat/vaativat 700-sivuisen opuksen? Paljon muutakin kuin laajuus kritikoitavana. Oliko kaikki tarpeenkaan?
Väitöskahveilla oma äidinkielen openi, juuri se, joka vaati minua kirjoittamaan, lukemaan, oppimaan. Häntä on aina mukava tavata. Ja minun oli mukava ilahduttaa häntä lahjalla. 🙂 Mitäs jos kaikki lukio-opettajat olisivat olleet kaltaisiaan? Olisinko oppinut enemmän? Ehkäpä.
Äkkiä väitöskahveilta kotiin. Karonkkapuheen viimeistely, vaatteiden vaihto ja jo viideksi!! karonkkaan. Leppoisa tunnelma, pieni karonkka. Vastaväittäjän kanssa paljonkin juttua. Tuttujakin. Ruoka hyvää. Ja pidin karonkkapuheen ilman kyyneleen häivähdystäkään! Kollegan kanssa keskusteluja tulevasta, tulevista väittelijöistä. Tulevista töistä… Ja sitten taas hyvä olo, ja merkillisen mukava tunne siitä, että on kuitenkin voinut olla avuksikin – edes vähän. Väittelijän sukulaisten tapaamisen vieraus, tuttuus. Akateemisen maailman protokolla: vieraus toisille ja työn tekemisen täyttymys toiselle.
Nyt taas yksi projekti ohi. Ohi, ja hyvä olo.
Sic transit gloria mundi – Майю Лассила!
Sortavala 14.7.2010. Suvun nuorimpia ensimmäisellä matkalla (pakkoluovutetussa) Karjalassa. Halusin näyttää heille isäni nuoruusvuosien opinahjon, Sortavalan Seminaarin. Vielä 1992 Petroskoissa painettu kaupunkiopas esitteli keltaisen puurakennuksen (Sovetskajakatu 5*) komealla värikuvalla. Seinässä oleva metallilaatta kertoo:
”Tässä talossa, entisessä Sortavalan opettajaseminaarissa opiskeli vuosina 1897-1899 kuuluisa suomalainen vallankumouksellinen kirjailija Maiju Lassila.”
Rakennus heinäkuussa viime kesänä: Lassilasta kertova laatta edelleen paikallaan, kadunpuoleisella julkisivulla lähes läpäisemätön pensas- ja nokkoskasvusto, ei ovia, ikkunat rikki, luokat täynnä rojua, tyhjiä ja rikkinäisiä pulloja, seinäpahvit ja tapetit revitty, nurkissa ”torttuja”.
Murheellista. Menettikö Maiju Lassila (ja hänestä muistuttava rakennus) arvostuksensa sosialismin romahtamisen myötä?
*Sovetskaja – kamalaa!
Kiitos Koivu tuosta tilannekuvasta. Kiitos vaikka aika lohdutonhan se on.
Mielenkiintoinen tuo kaupunkioppaan maininta ”kuuluisa”.
Juuri tuosta Sortavalan seminaarin ajasta keskusteltiin eilen väitöksessä aika paljonkin. Varsinkin kun siltä ajalta ei juuri lähteitä ei ole. Oliko seminaarissa joku opettaja, joka vaikutti Untolan maailmankuvan muotoutumiseen? Olivatko Sortavalan seminaarin vaiheet Untolan ”kuuluisan vallankumouksellisuuden” kasvualustana?
Eipä ole mennyt äidinkielen opettajan opit tässäkään tapauksessa hukkaan: kirjoitat niin hyvin… Terkkuja toiselta (entiseltä) lukion äikän opelta
Helena, onpas mukava kuulla että äidinkirlen ammattilaisen mielestä tekstini on kelvollista.
Opettajani osasi todella opettaa kirjoittamista, mutta itse näen, että vielä tärkeämpää – kirjoittamisenkin kannalta – oli se, kuinka hän innosti lukemaan. Venäläisistä klassikoista, Hemingwaystä, Vonnegutista, – – kaikista hän sai kiinnostumaan.
Ja lukemalla oppii kirjoittamaan, niin minä aina opiskelijoilleni väitän. 🙂