Aamulla sähköpostissa viesti, joka lämmitti, kovastikin, mutta toi myös mieleen vanhan Pentti Saaritsan(ko?) aforismin: ”Mikä helvetin maailma se tämä tällainen on, jossa kaikki huomataan vasta jälkeenpäin.” Hmmm. Ehkä tuo viesti ja tuo ajatus jättivät jälkensä tähän päivääni, ehkä olisin ollut erilainen, vähemmän huomaava jos aamu olisi ollut erilainen. …
Lenkillä mietin että voisin oikeastaan vaihtaa maisemaa pariksi päiväksi. Metsänsiimeksestä, Toppilanrannan suttuisesta merinäkymästä Euroopan reunalle, Atlantin rannalle…
Kuten huomaatte, kameran akkuongelmakin on ratkaisu, läppäri on ladattu, sateenvarjot ja aurinkolasit etsitty esille valmiiksi. Vielä kun löytyisi lentokone, joka veisi meidät Helsinkiin… Olen levoton, kovin levoton. Tulisi jo tieto!
Tein täsmäiskun työpaikalle tänään. Siellä oli mukavaa. Mitäs jos ottaisinkin tavakseni ryhtyä tekemään useammin duunia kotona? Tuollaisia puolikkaita, tehokkaita, tapaamisista, seminaareista ja kokouksista täyteliäitä päiviä ja sitten taas kotiin lukemaan ja kirjoittamaan… Joo, onnistuuhan se näin satunnaisesti, näin loma-aikana, mutta jos siirtyisin vakituisesti kotiin etätyöskentelemään, sillä olisi kohtalokkaat seuraukset: koti oli kyllä puhdas ja puleerattu, mutta muutoin perhe kärsisi, minä painaisin ainakin about 10 kiloa enemmän kuin nyt, päivärytmi olisi mitä sattuu ja pitemmän päälle työnsaattokin ja asioista tietäminen niin ja näin.
Työt töissä, lomat reissussa – se olisi nyt missio.
Taitanette päästä, hyvää matkaa koko ajalle…
Kiitos, kiitos…. Pitäisiköhän pistäytyä jossain paperikaupassakin?
Kysytkin vielä, TOTTAKAI pitää!
Miten ihana satunamainen metsäpolku!