Olen pitkin päivää seuraillut nettilähetyksestä noiden kaivosmiesten pelastusoperaatiota. Ja useankin kerran pyyhkinyt silmäkulmia. Jäänyt miettimään kaikenlaista. Sitäkin että mitä hittoa minä tillittelen? Mikä mekanismi sen taustalla on? Osa morsiamista ja läheisistä pystyi nieleksimättä ottamaan vastaan läheisensä, maan uumenista – tuosta vaan halaamaan miehensä tai poikansa. Ja juuri äsken tulleen 28-vuotiaan Danielin äitikin, joka on todennut poikansa olevan vähän mammanpoika, oli aivan topakkana, pikkuisen ylähuuli vain värisi.
Ja sitten täällä maailmanäärissä, pimeässä pohjoisessa työhuoneen näyttöruudulta tihrustaessani meitsi, joka en koskaan varmaan ole edes nähnyt ainoatakaan chileläistä, yhden mahdottoman mukavan suomalaisen kaivosmiehen tunnen, niin minun pitää oikein liikuttua. Noh, olen minä kerran onnistunut kyynelehtimään Elovena-mainoksellekin, mistä esikoinen jaksaa kuittailla ja tuntea miltei myötähäpeää yliherkän mutsinsa takia. Herkkä se on tytärkin, mutta ei märsää joka käänteessä kuten äitinsä.
Mietin sellaistakin, että montakohan väitöskirjaa tästä onnettomuudesta ja pelastusoperaatiosta vielä tehdään. Kuinka monelle tieteenalalle tästä saadaan aineistoa, dataa, lähteistöä, koetuloksia…