Syksyyn kuuluu opiskelijoiden tulo, ei niiden lähtö. Tänään kuitenkin kun oli publiikki, oli taas valmistuviakin. Ja tänään valmistui – monien muiden lisäksi – taas yksi sellainen, jonka kanssa on ollut mukava viisi vuotta olla tekemisissä. Jolle on ollut mukava olla opettaja ja jolle on ollut mukava yrittää olla avuksi. Pienen matkan jonkun ihmisen kanssa on samalla tiellä, välillä aika kaukanakin, mutta periaatteessa samaan suuntaan menossa ja sitten nuoret kääntyvät ja sitten itse vain jää jatkamaan matkaa.
Useimpien lähtöä ei edes huomaa, yliopistosta kun lähdetään liukuen, ei ole mitään suurta vuosittaista valmistujaisjuhlaa. Opiskelijat valmistuvat omaan tahtiinsa, ehkä pari kerrallaan. Mukava jos käyvät heippaamassa publiikin jälkeen.
Lähtemättömän jäljen on tehnyt yksi pohjoisesta kotoisin ollut nuori mies, jota olin opiskeluvuosinaan harvakseltaan tavannut, teemaseminaarissani hän ainakin oli ja sitten gradu-vaiheessaan jelppailin aika lailla. Ei ollut ehkä ihan ahkerimmasta kärkijoukosta tämä kaveri, mutta vakaasti eteni kohti maisterintutkintoa. Ei tullut tuore maisteri publiikista papereitaan pokkaamaan, tuli vasta pari päivää sen jälkeen ja poikkesi sitten ovellani. Nosti reppunsa pöydälleni ja jostain sen syövereistä kaivoi Fazerin sinisen suklaalevyn, kohtuullisen ruttuiseksi kääreiltään käyneen suklaalevyn: ”Mie ku aattelin, … ku saatiin se graduki valmiiksi.” Suurinkaan konvehtirasia ei olisi saanut minua iloisemmaksi – itse asiassa nieleksin kyyneleitä.
Ihana. Ihana.
Railaterttu, 🙂 .
😉