Yhdelle päivälle paljon.
Aamulla nukuttuamme Linnankrouvin hyvän, jälkiruoaltaan (Pavlova) erinomaisen illallisen jälkeen Pikkutuvan päätyhuoneessa, maaseudun rauhassa kertakaikkisen hyvin ja nautittuamme aamiaisen starttasimme vuonna 1649 perustetun Fiskarsin ruukin alueelle. Taiteilija- ja käsityöyhdyskunta Fiskars elää uutta nousuaan. Matkailijalle hieno kohde. Museoita, näyttelyitä, butiikkeja, taidetta, puistoa, vanhoja hienoja historiallisia rakennuksia joita on entisöity pieteetillä ja Ruukinväylän varrella komistuksena Fiskarsin uusklassinen kartano. Engelin kädenjälki näkyy kauas. Kuvassa kuitenkin Ruukinväylän tehdasrakennuksia…
”Puun syy” -näyttelyssä oli paljon kaunista puukäsityötä. Taidetta ja käyttöesineitä. Mekin löysimme jotain: mökille takan viereen jakkaran, jollaista on kaivattu. Kaarina Huhtiniemen jalavapuinen jakkara on nyt muistona tästä reissusta ja tarpeen mökille. (takana ko. jakkara isona mallina)
Fiskarsin ukkosta enteilevässä liki 30-asteen lämmössä vierähti hyvinkin aamupäivä. Ja yhden jälkeen oli oltava takaisin Mustiossa: kesäteatteri nvuoro. Kuumat linjat -farssi oli riemullinen kaksituntinen hurjaa verbaalista tykitystä. Juoni ei kummoinen, oliko sitä edes? mutta dialogi, tai paremmin kvartologi oli hurjaa… Oskari Katajisto ei ole ollut suosikkini koskaan, mutta kyllä hän tänään pisti itsensä likoon tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Nelisataisessa katsomossa vedet silmissä naurava yleisö hikoili, mutta nautti sanallisesta ilotulituksesta. Tällaista kesäteatterin pitää ollakkin. Ei mitään suurta draamaa tai tragediaa. Hulvatonta hupia.
Teatterin jälkeen lähdimme heti jatkamaan kartanokierrrostamme. Billnäs. Kartano oli pieni sievä, ruukkikylä vähän pettymys.
Mutta pettymys ei ollut Tammisaari. Sinne ajoimme syömään. Vanhan kaupungin reunalle, lähelle pienvenesatamaa parkkeerasimme ja siinähän se on: Tammisaaren Knipan.
Saaristolaisruokaa merenrannassa. Ja saaristolaisleipää. Ostimmme ravintolasta kaksi mukaankin 🙂 Kuminalla maustettu ´skagen toast´ oli makoisaa, ah niin makoisaa. Ja ravintolassa oli iso seurue, jonka lapset olivat ilo kuulla ja nähdä. Kuvan neidistä etummainen on synnynnäinen komedienne: koko reilun tunteroisen, jonka ravintolassa olimme, tämä pieni kaunokainen ilahdutti jutuillaan ja tanssillaan, olemisellaan.
Kävimme vielä katsomassa Tammisaaren 1800-luvun puolivälissä rakennetun harmaakivikirkon, jossa oli juuri alkamassa konserttikin, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä, kello oli jo puoli kahdeksan ja meillä tarkoitus ajaa vielä Perniöön.
Perniöön, sukuni maille. Varsinais-Suomen viljavilla mailla, helteisen sunnuntain iltana ajelimme. Mietin, liikahtiko minussa jokin? Tunsinko palaavani juurilleni? Ei, enpä juuri, mutta kyllä mielessä olivat monet isäni jutut, ja paikat, joissa hänen kanssaan käytiin. Ja hautausmaalla tuntui merkilliseltä, kun kivien nimistä tajusi, että näissä mullissa oli sukuani vaikka kuinka. Minä, joka kirkkotarhoja ja hautausmaita mieluusti kiertelen, en oikeastaan koskaan ole sukuni nimiä kivissä nähnyt: tänään näin. Paljon.
Kirakan järvellekin ajeltiin. En ole muutamaan vuosikymmeneen käynyt Perniön Ylönkylässä ja kyllä me muutama peltotie ajeltiin ennenkuin mummula metsänreunassa (kuinka paljon metsää sen takaa olikaan kaadettu!) näkyi. Tulvahti muistoja. Vanha sauna oli purettu, lapsuuden ”Suuri kivi” kadonnut pensaiden taakse, … En kehdannut ajaa pihaan. Kaukaa katselimme.
Kun sitten ajelimme vielä Kankaren pihaan (iso talo naapurissa) tapasimme talon nykyisen isännän, joka siis on isäni pikkuserkun poika (kiitos Irma tiedosta kommentissa…) ja jonka vanhemmat ”meidän mummulaa” nykyisin asuvat. Kutsui käymään, mutta kun oli myöhä, emme kehdanneet enää mennä.
Lähtiessämme sateenkaari Perniön yllä … mietin – kaikenlaista …
Minakin petyin, kun se suuri kivi ei ollutkaan enaa niin suuri! Saunaan itse asiassa loi salama. Kallu ja Eeva sanoivat, etta Raija vahan raiskahteli, kun he ostivat talon. Taitaa siina suvussa olla muitakin salamointeja ja jyrahdyksia lahettelevia jasenia!
Hei ja muuten, se Kankareen isanta on meille just samaa sukua, kuin Tanja! Siis isan pikkuserkun lapsi!
Aivan, taisin kertoa sinullekin niistä muista räiskähtelyistä … Ja tuo sateenkaari… Ei voi mitään, mutta kyllä minusta siinäkin jotain oli … Kankareen nuori isäntä oli mukava. 🙂
Ehdottomasti, wow!
Minusta on ihanaa, kun Kallu ja Eva ostivat Koivulan. Käymme siellä melkein joka kesä heitä tervehtimässä. On ilo katsoa miten upeasti he ovat kunnostaneet talon, mutta kuitenkin säästäen ”vanhan hengen” mm. puuhellan. Mene ihmeessä käymään, jos siellä kuljet. Eva on ihana emäntä ja Kallu lupsakka hiljainen puhuja. Ovat tehneet yläkertaan parvekkeen ja olohuoneesta portaat puutarhaan. Heidän poikansa pitää nyt vanhaa Kankaretta. Vanha ulko saunakin on kunnostettu ja kuulemma nuoret tykkäävät siitä kovasti ja kesäisin sitä ahkerasti lämmitetään. On siellä saunonut Virve Rostikin jo Raija-tädin aikaan. Lehtikankareen (vanha suutari) paikassa asuu laulaja, jonka vieraana Virve oli. Ihania muistoja!
Ehkä me vielä tuolla ajelemme, tuo Kankareiden ”kaari” josta kerrot tekee minusta kyllä vanhan. … 😉 Kaikkinensa Perniössä ja Särkisalossa olisi mukava käydä, …