Montepulcianon herätessä sunnuntaiaamuun mekin heräilimme palatsin salista kuuluviin ääniin. Aamiainen oli kahdeksan jälkeen valmiina. Palazzo Carlettissa on yhteensä vain kuusi huonetta hotellivieraille, ja tyyliin kuulunee, että myös aamiainen oli hyvin ylellinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen italialainen (leipää, marmeladia, vähän hedelmiä ja cappuccinoa) aamiainen, mutta tässä majapaikassa miljöö oli ihan mieletön. Luxus-yösijassamme (jossa meillä oli lasimosaiikein vuorattu turkkilainen saunakin!) yksi yö maksoi saman verran kuin Rooman hotellissammekin … 😉 Maaseutuelämä kannattaa….
Meidän oli kuitenkin kukkulakaupunki jätettävä ja suunnattava Fiattimme kohti Roomaa, tai ainakin lähelle Fiumicinon lentokenttää, josta huomenna kohti Suomea. Mutta koska matkaa Montepulcianosta ei olisi kuin alle 200 kilometriä, päätimme ajella pieniä maaseututeitä. Ja se kannatti.
Sunnuntaiaamun seesteisessä helteessä matkasimme. Vaikka jo edellisellä Toscanan käynnillämme (elok. 2007) kävimme pikaisesti Montalcinossa pysähdyimme tänään sen juurelle, ja ”huiputimme” (kaipasin tänäänkin vaelluskenkiäni) tämänkin keskiaikaisen viinikaupungin. Kirkonkellojen soittaessa pyhäaamun messun päättymistä, me istahdimme piazzan reunalle ja nautimme due espressi, per favor. Kun jälleen tepastelimme näin yhdessä boutiquessa kauniit lilat pellavahousut, mutta … sinne jäivät. Jo nyt vähän harmittaa…
Montalcino on minusta jotenkin miellyttävämpi, familiäärimpi, pehmeämpi kuin Montepulciano. Ja nyt puhun kaupungeista, en viinistä. Sunnuntaiaamun lenkki sujui kaupungin kapeita, idyllisiä katuja kiivetessä ylös, alas ja todetessa että kyllä tämä aina Toppilanrannan sunnuntaiaamujen räntäsateet tai sääskiparvet voittaa.
Näissä toscanalaisissa pikkukaupungeissaa oli huomiotaherättävän vähän ulkomaalaisia matkailijoita; eilenkin Montepulcianon illassa viinifestivaalista nauttivat nimenomaan vain italialaiset. Ja sen kyllä huomasi; ainakin verrattuna suomalaisiin viinijuhliin, joita on tullut Oulussa ja Kuopiossa koettua. Italiassa ihmiset maistelivat (perheineen) viinejä, istahtivat välillä ristoranteihin, juhla loppui puolen aikoihin, yhtään humalaista emme nähneet, ja aamulla kaupungin läpi kulkeva corso, jonka varrella nuo toistakymmentä maistelupistettä olivat, oli täysin siisti.
Matkamme jatkui Montalcinon aamupäivän jälkeen. Vielä kauniita maisemia kuvaten, ihaillen. Tiedättekö miksi viiniköynnösrivin päässä on ruusuja? (kuvat suurenevat klikkaamalla)
Ruusut houkuttelevat kirvat, joilloin viiniköynnökset niiltä säästyvät. Siis ovat syöttejä.
Iltapäivällä saavuimme Civitavecchiaan (vanha satama?). Rooman satamakaupunki, jonne päätimme jäädä, koskapa Lido ei meitä houkuttanut (kolmen vuoden takainen kokemus ei ollut huono, mutta ei sinne nyt uudestaankaan ollut tarvetta mennä). Vähän kulahtanut tämäkin merenrantakaupunki on. Kun esimerkiksi vertaa Sitgesiin, joka ”palveli” meitä viime vuonna Rosesin loman jälkeen (lähellä Barcelonan kenttää, viimeisenä yöpymispaikkana) ja joka oli ihan hurjan hieno kohde, on tämä merkillisen pieni ja vaatimaton.
Mutta kun alkuiltapäivästä tulimme, oli hyvä lähteä rantaan auringonottoon! Tälle lomalle eka kertaa rusketusprojektia. Tyrrhenianmeren aaltojen äänistä ja vilvoittavasta (edelleen lämpöä + 36 C) merituulesta nautimme kunnes aika lähteä suihkuun, bloggaamaan (:)), pakkailemaan ruokatuliaiset ja vaivaiset!! kaksi pulloa viiniä turvatarkastuksen ulottumattomiin.
Ja sitten syömään. Pehtore halusi kalaruokaa, minä puu-uunipizzaa. Tälle reissulle kun on pizza minulla ollut syömättä. Kalaravintolaan sitten mentiin. Ja kuunneltiin naapurissa olleen screen-ravintolan ääniä: italialaiset kun seurasivat peliä… joka jatkuu … ja meillä aika yöunille. Arrivederci Italia! Huomenna aamulla lentokentälle…