Tämän päivän puutarhakuva on Ainolan puistosta. Äsken poljimme sieltä kautta kotiin. Onko Oulussa koskaan olleet tuomet näin komeita? Minä en muista. Vaikka tuon samaisen tuomen ohi olen vuosikausia kulkenutkin.
Tulimme juuri kollegan tupareista. Jotka olivatkin – yllättäenkö? – kihlajaisetkin. Niin, siinä iässä ollaan. Taas! Kaverit, ikätoverit – kihlautuvat, avioituvat. Muistan eläneeni tämän vaiheen jo kertaalleen. Aivan, toinen kierros on monella menossa. Mutta mukavahan se on jakaa onnellisten iloa. Ehdottomasti.
Siis onneksi lähdimme tuparikihlajaisiin. Vaikka täyden, intensiivisen työpäivän jälkeen kovasti harkitsinkin, viitsitäänkö? Meillä oli tänään jatkotutkijoiden seminaaripäivä. Seitsemän väitöskirjantekijää kertoivat ”mitä tutkimukselle kuuluu?”. Professorin kanssa kuuntelimme, koetimme kannustaa.
Juuri tänään – kun on tasan kuusi vuotta omasta väitöksestäni – tupisin että lauantai kului sisällä, kohtuullisen tiukasti duunia tehden, mutta kuinka onnellinen – yhtäkkiä keskellä seminaaripäivää – olinkaan kun tajusin, että minun ei tarvitse enää tehdä väikkäriä. Ei enää suunnitella kesälomalle arkistokäyntejä, ei enää nähdä painajaisia kirjoittamattomista kappaleista, tekemättömistä taulukoista. Ei enää ahdistua riittämättömistä yöunista ja resursseista. Ei tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta pois arkistosta tai tutkimuskirjallisuuden ääreltä vietetystä tunnista. Toisaalta — pikkuisen kadehdin kun joku kertoi löytäneensä uuden arkistokokonaisuuden, saaneensa uuden tuloksen, päästyään Riksarkivetin ”salaisimpiin” kokoelmiin… Kaiholla muistelin aikoja kun joku kokonaisuus oli saanut hyvän palautteen, kehotteen jatkaa eteenpäin. Sitä intoa ja tieteentekemisen paloa! Silti: onneksi huomenna on sunnuntai, onneksi huomenna on vapaapäivä.
Tänään vielä kesä, olisipa huomennakin.
