Nythän on niin, että olen aina silloin tällöin antanut itseni hiljaa mielessäni tupista jotain suomalaisten kesäpukeutumisen arvaamattomuudesta ja armottomuudesta. Joskus on tullut ajatelluksi, jotta onkohan selkeästi dd- ja xl-kokoinen ihminen, joka kesäaamuna torille lähtiessään on valinnut ylleen spaghettiolkaimisen topin (mielellään vielä limen värisen!) ja auttamattomasti vääränkokoiset pyöräilyshortsit, sujauttanut jalkaansa linttaan astutut lenkkarit tai mikä vielä parempaa rantasandaalit, tullut katsoneeksi peiliin. Katsoneeksi peiliin kriittisesti? Entäs uimashortseissa ja Hawaiji-paidoissa, luonnollisesti tennissukissa ja Ecco-sandaaleissa terasseilla punaiseksi palaneet miehet? Eikö edes vaimot voisi katsoa, mitä kesämiehellä on yllä?
No tämä on ollut sellainen hiljainen paheeni. En ole onneksi toisten pukeutumisesta lähtenyt huomauttelemaan, olen ollut isommasti tuijottelematta.
Ei pitäisi mennä toisten kesäkamppeita arvostelemaan ja arvioimaan. Omaan nilkkaan sellainen pilkka, vaikka kuinka hiljainen, nyt kalahti.
Töissä meni taas tuskastuttavan kauan, vaikka yrityksenä oli ollut jo puolen päivän jälkeen karata pihalle lukemaan arvioitavia töitä. Kun neljän pintaan olin kotona oli lämmin ja helle – ah, aurinkoa. Pojat olivat maalausurakan ohessa käyneet hallissa, hakeneet kalaa ja savustaneet. Tein lisäksi porkkanasosekeittoa ja bataateista muhennoksen ja meillä oli hallin hyvää rieskaa, joita kaikkia olin luvannut viedä äidillekin.
Kun kerran en päivällä ollut päässyt ulos, ajattelin, että teenkin tällä kertaa karavaani-matkani pyörällä. Ajattelin että kun polkaisen Caritakseen ja takaisin, saan olla ulkona, tulee liikuttua ja aurinkokin ottaa. Siispä kori valmiiksi ja shortsit voisin sentää vaihtaa pidemmiksi – vaikka salihousuiksi – mutta pusero saa kelvata. Se on hyvä, vain vähän kulahtanut, virttynyt t-paitareppana: vähän suojaa alleja, mutta on kohtalaisen avokaulainen, rusketunpas edes vähän. No niin ja vanhat pihaläpyttimet jalkaan ja eikun pyöräilemään.
Ukkosta enteilevässä helteessä noin seitsemän kilometriä polkiessa sain pienen hienkin pintaan. Piipahdin vielä lähikaupassa hakemassa vähän lisäviemisiä. Ja eiköhän kaupan ovella tule vastaan yksi opiskelijamme. Ja tietysti se kaikkein tyylikkäin, aina tiptop, siisteissä ja sävytetyissä kamppeissa kulkeva kaunis nuori nainen. Ja minä tyhmä alan vielä selitellä ”…. lenkillä tässä vaan, huh, kuinka onkin kuuma.” Ja kun sitten kaupasta tultua lastailen kasseja tarakalle ja pyöräkoriin, karauttaa kaupan parkkiin hyvä ystävä. Suoraan töistä tulossa. Ja tietysti liituraidassa ja valkoinen paita päällä (”asiakastilaisuudesta tulossa”, niinpä!). Ja ystävä ilmoittaa ensimmäiseksi minut nähdessään, ettei voida halata. Ahaa, olen siis niin hikinen, virttynyt – ettei voi edes kunnolla tuntea, niinkö? Juuri kun alan tällaista höpötella, ystävä sanoo – ja kyllä sen äänestä kuuleekin – saaneensa niin mielettömän flunssan, ettei halua tartuttaa sitä.
Caritaksesta lähdettyä työyhteisömme ehkä mukavimmin pukeutuva mies tulee lenkillä vastaan. Tietysti! Ja on lenkilläkin freesin ja huolitellun näköinen. Tietysti!
Vähän ennen kotia, kun olen jo päättänyt, että tämä minun nollapukeutumiseni olkoon tämän iltaisen postauksen aihe, ja ajattelen, etten enää koskaan pienessä mielessäni tupise muiden kamppeista, niin rinnalleni ajaa auto, hiljentää, ja kuinkas ollakkaan: ystäväpariskunta iloisesti vilkuttelee!
Rumat ne vaatteilla koreilee!
Eikä se ukkonenkaan tullut.
” Tärkeää ei ole ulkokuori, vaan se mitä sisällä on ” …. Eli vaatteita tärkeämpää on se, että ihmisen on hyvä olla se mikä on … näin minua ohjastettiin lapsen ja samaa olen meidän lapsille sanonut.
Toki juhliin juhlavaatteet, lenkille lenkkivaateet jne. mutta jokaiselle suotakoon oma tyylin 🙂 … mikä minusta kaunista, voi olla toisesta aivan hirveää … niin monta on makua 🙂
Niin, olet oikeassa. Eihän se ulkonäkö ja kamppeet ole tärkeitä. Mutta joskus sitä vaan tulee arvostelleeksi ja toki useimmiten arvostaneeksikin toisten pukeutumista.
Ja kyllä minua hävetti. Ei ollut hyvä olla, – siitähän se varmastikin oli paljolti kiinni. 🙂
Nollapukeutuminen – oletkohan turhan ankara itsellesi?
Mainio vuodatuksesi pani pohtimaan: puhuiko nyt Helsingin keskustan kuuluisimman promeneeraajan vastine omasta Oulustamme? Yhdistääkö teitä muukin kuin historioitsijuus?
Esimerkit arjen tyylitajusta à la Klinge* tukevat päättelyäni: yhdistää.
(1) Kun Klinge on sulan maan promenadilla, hänellä on kesäpuku, tummanruskeat sukat ja nauhakengät.
(2) Kesällä Klinge käyttää usein valkoista lippalakkia tai olkihattua. Hän omistaa myös mustan baseball-lippiksen, jossa lukee kultakirjaimin AIWAZOVSKI.
(3) Kaupassa käydessään Klinge käyttää kangaskassia tai koria.
(4) Klinge VOI pitää kättään taskussa, mutta LEVYNÄ ja peukalo ulkopuolella. Jos käsiä palelee pitää laittaa hansikkaat.
Klinge hämmästelee (suomalaiseen koulunkäyntikulttuuriin pesiytynyttä) rähjäistä pukeutumistapaa. ”Siihen aikaan kun Suomi oli köyhä, kaikki kävivät kimnaasinsa puvussa. Nyt kun maa ja ihmiset ovat vauraita, pukeudutaan huonosti.”
Meille on näytetty tie mitä kulkea. En avant!
*HS 5.9.1999
Koivu hyvä, Klinge on oma lukunsa. Olen lukenut tuon Hesarin jutun, jota lainaat, samoihin aikoihin myös joku naistenlehti kertoi, että Klinge pukeutuu kotona aina samettikauluksiseen, ohueen silkkitikkitakkiin ja nahkatohveleihin. Minkä hän sanoi tekevänsä kohteliaisuudesta vaimoaan kohtaan. Ja samaisessa haastattelussa MK:n vaimo kertoi, ettei voisi kuvitellakkaan olevansa meikittä tai muuten huoliteltamattomana kotonaankaan.
Muistan myös kun Klinge tuli oppiaineeseemme vastaväittäjäksi. Koko laitos olimme hermona, miten protokolla sujuu? Sellainen ei ole minusta sitä pukeutumis- ja tapakulttuuria, jota haluaisin historioitsijoiden ja muiden edistävän ja edustavan.
Tuskin historioitsijuuden lisäksi meissä Klingen kanssa on paljonkaan yhteistä.
Toinen historioitsija, jonka kanssa jouduin kerran noloon tilanteeseen pukeutumiseni takia, oli professorini ja esimieheni. Olin nuori tuntiopettaja, en vielä maisterikaan, ja työskentelin emeritusprofessorin apuna isommissa ja pienemmissä projekteissa. Hän oli 80-luvun vaihteessa hyvin tarkka omasta pukeutumisestaan, yleensä tumma liivipuku kellonvitjoineen töissä päällä. Tiesin hänen odottavan myös minulta asianmukaista ja siistiä pukeutumista jos olimme esimerkiksi menossa kirjapainoon tai jonnekin palaveriin.
Kerran, jumalattoman kylmänä pakkaspäivänä, jolloin minulla piti olla oman graduni tekopäivä, eikä proffan ollut tarkoitus tulla ollenkaan laitokselle, jouduin arvaamatta lähtemään hänen kanssaan asioille. Hän halusi minut makutuomariksi, mistä olin otettu, – mutta mitä olin aamulla laittanut päälleni? Kun oli kerran kylmä ja kun kerran tuolloin kuljin työmatkani kävellen, olin tietysti laittanut ylleni ihanan lämpimän flanellipaidan, vakosamettiset lappuhaalarit (jotka olivat silloin humanistiopiskelijoiden must-kampe!), uuden lappapuuron värisen toppatakkini ja VINKKELIT!
Noissa vetimissä sitten hipsuttelin charmantin, mustassa pitkässä villakangastakissa, nappaskengissä ja baskerissa kulkevan professorin rinnalla ja tunsin oloni tosi surkeaksi. Mutta herrasmies kun emeritus oli, hän avasi minulle liikkeen oven, hymy suupielissä karehtien katseli vinkkeleitäni ja totesi: ”Nuo mahtanevat olla lämpimät!”
Se, mistä Klingen ja emerituksen (ja kotikasvatukseni) kanssa olen yhtä mieltä on, että pukeutumisella voi viestiä ottavansa huomioon tilanteen ja ottavansa huomioon toiset ihmiset. Tietysti pukeutuminen on myös viesti omasta (ala)kulttuurista, yhteisöön kuulumisesta, iästä, omasta mausta. Pukeutuminen on usein myös ideologiasta tai maailmankatsomuksesta kertova. Mutta tämänhän ei tarvitse tarkoittaa, että olet piittamaton tilantanteesta. Nämä kaikki pukeutumiseenkin kuuluvat jutut minua arjen historian tutkijanakin kovasti kiinnostavat … Ajattelenkin että pukeutumisella voi myös viestittää, mitä ajattelet – mitä ajattelet maailmasta, itsestäsi ja läheisistäsi.
Ja nyt on jo lähdettävä katsomaan jotain siistiä ylle ja riennettävä töihin 🙂
Kiitos, Reija! Viimeinen pitkä kappale (19.5. klo 7:14) osoitti asiain oikean totuuden. Sinä puit sanoiksi sen, mitä luulen itsekin pukeutumisesta funtsineeni/funtsivani.
Sinä ja Klinge? Eikö muuta kuin historioitsijuus? No kyllä teitä kumpaakaan on vaikea OIKEINA ”resupekkoina” kuvitella!