Kirjakaupan kassalla etsin lompakosta kanta-asiakaskorttia ja rahaa maksaakseni muistilehtiön ja kaksi kirjaa sekä italialaisen ruokalehden. Vieressä miesasiakas samoissa puuhissa ja kaksi myyjää naputtelee ostostemme summia kassakoneisiin.
Toinen myyjistä toteaa miehelle: ”Tämä onkin hyvä kirja. Sellainen klassikkojen klassikko. Jokaisella pitäisi olla tämä.”
Mihin mies vastaa: ”Niin, lahjaksi tämän vien. On niitä edellisiäkin painoksia samasta kirjasta, mutta aina tästä on tykätty.”
Myyjä: ”Tämä onkin jo 78.painos, pari vuotta sitten kirja täytti 100 vuotta…!
Tässä vaiheessa minä jo käännyn katsomaan, että onkohan se, ja onhan se! Kotiruokapa hyvinkin.
Olen kirjoittanut tuon kirjan alkuun lyhyen katsauksen suomalaisen ruokakulttuurin – ja ennen kaikkea Kotiruoka-kirjan – satavuotisesta historiasta. Ja kerroin tämän sitten siinä kirjakaupan tiskillä.
Molemmat myyjät (Akateemisen ihan tuttuja myyjiä) ja kirjaa ostamassa ollut mies totesivat yhtä aikaa, että ”et kai… oletko oikeasti?”
– Joo, olen minä.
Ja kysyin siltä miesasiakkaalta, että haluaisikos hän siihen kirjaan omistuskirjoituksen ja ilahtuisikohan lahjan saaja jos vain johdannon kirjottaja laittaisi siihen puumerkkinsä.
– Tietysti haluan ja ilahtuisi varmasti. Kirjotatko?
– Voinhan minä kirjoittaa… Kenelle osoitan…
– Järjettömän hieno juttu. NYT tämä on huippulahja…
Ja tässä vaiheessa toinen myyjistä hakee hyllystä itselleen kirjan myös ja pyytää minua kirjoittamaan myös siihen omistuskirjoituksen: ”Vien äitienpäivälahjaksi”, hän toteaa ja kiittää.
Ja kuka on kaikkein tyytyväisin. Meitsi tietysti. Olinhan Akateemisessa nimmarikeikalla. 🙂
Täytyykin etsiä käsiin tuo kirja sitten kun taas pääsen (ensi kuussa) Akateemiseen….
Se on ihan kelpo kirja, klassikko ja perusopus viimeisen päälle. Ja johdannossakin voi olla jotain kiinnostavaa. 🙂