Minä en muistanutkaan, kuinka ikävä minulla oli ollut yhtä ihmistä. Joskus perjantai-iltapäivisin olen viimeisen vuoden aikana häntä kaivannut. Nimenomaan perjantai-iltapäivisin, sillä silloin meillä oli usein tapana tavata kampuksen kuppilassa. Kuluneen vuoden aikana on joskus tullut sellainen pieni ohikiitävä kaipaus, mutta kaipaus on vain viivähtynyt, pyörähtänyt, mennyt pian ohi. Ei mitään raastaavaa ikävää.
Niinpä en oikeastaan ollut tajunnutkaan, kuinka monta kertaa olisin eromme aikana häntä tarvinnut: tarvinnut kuuntelijaksi, tarvinnut mielipiteidensä kertojaksi, neuvojaksi. Ja kuinka olen kaivannut sitäkin tunnetta, että tiesin olevani hänelle avuksi. Hänen rauhallista jutusteluaan, viisaita sanojaan, – ja keskusteluja kirjoista – erityisesti niistä on ollut puutetta hänen lähdettyään yhteisöstämme, saatuaan tutkimuksensa tehdyksi.
Montakohan kirjaa luinkaan hänen suositustensa perusteella? Lähtemättömän jäljen jätti Teuvo Pakkalan Vaaralla. Siitä oli meillä 1800-luvun lopun pieneläjien, vähäväkisten, 1800-luvun oululaisten kahdella tutkijalla paljon keskusteltavaa. Ja hänen kysymyksensä historiatieteestä panivat minutkin jäsentämään asioita itselleni. Ja hänen näkemyksensä ja kokemuksensa neljän aikuisen tyttären isänä avasivat minulle uusia näkökulmia kanssakäymiseen omien lasten ja opiskelijoiden kanssa.
Ja yhtäkkiä hän seisoo tänään työhuoneeni ovella; sanoi tulleensa tapaamaan minua. Oi, kuinka se oli mukavaa. Jatkoimme siitä, mihin viimeksi jäimme.
Ja sitten iltapäivällä tapasin toisen pitkään maailmastani poissaolleen ihmisen. Olipas mukava kuulla hänenkin kuulumisiaan.
Ihmiset ovat työssäni parasta. Ovat aina olleet.
Minulla on ollut hyvä päivä tänään. 🙂
Teuvo Pakkalan ”Vaaralla” – Kakaravaaralla?
Ennen maalle muuttoa (1982) asuin tietääkseni (olen epävarma, koska tulin tullista 1965) kymmenen vuotta Kakaravaaralla . Olisiko kirjalla annettavaa minulle, ex kakaravaaralaiselle?
En ole lukenut Teuvo Pakkalaa(kaan). Millä hemmetin ajalla se onnistuisi, kun lumilapio, ruuvimeisseli ja vasara – maailman tärkeimmät kapistukset – tunkevat yhtenään käteen!
En ole lukenut myöskään Pentti Haanpäätä, Eeva Joenpeltoa, Minna Canthia, enkä juuri muitakaan suomalaisia klassikkoja. Jari Tervoa olen yrittänyt, vaan en yritä enää.
Kirjakonsultin ottaisi mielellään ystäväkseen.
Pakkalan Vaara on nimenomaan Kakaravaara. Ja siellä sinä olet asunut. Ihan sen reunamilla. Lue Vaaralla. Uskon että saat siitä paljon. Sen ehtii kaikkien kapistustenkin kanssa ahkeroiva lukea. Vaaralla on pieni kirja. Eikä sitä kannata lukea kerralla. Makustella luku kerrallaan. ”Jatko-osa” Elsa on niin traaginen etten ehkä sitä suosittele. Eikä se enää avaa mitään uutta Oulun historiasta.
Jari Tervo ei ole minusta – ainakaan vielä – mikään klassikko. Minäkin olen pari kertaaa aloittanut jotain hänen kirjaansa, pääsemättä koskaan loppuun, mutta vastikään luin Koljatin, ja varsinkin kirjan alkupuolesta pidin. Satiiri oli kovin osuvaa, huumori hersyvää, sanakäänteet maukkaita.
Kirjakonsultti on ehkä väärä sana, ainakin tämän ystäväni (sinäkin kyllä tiedät hänet, olet jutellut kanssaan) kohdalla. Konsulttia parempi sana olisi ehkä sydämänsivistynyt. 🙂