Kävelen naistentautienklinikan ovesta sisään ja mieleeni hulmahtaa muistoja, jotka kohisevat tullessaan, melkein huimaavat. Muistan, kuinka taas kerran olin siellä, olin polkenut pyörällä kotoa, kaupungin läpi sairaalalle asti ja puoli välissä matkaa oli alkanut sataa niin kuin toukokuussa vain voi. Olin ihan läpimärkä, tukka liimautunut päätä vasten ja palelin hurjasti istahtaessani verikokeeseen. Taas kerran verikokeeseen. Kerran kuussa siellä kävin. Toukokuisen aamun sateen kastelemana olo oli yhtä aikaa hiton kiukkuinen ja toivottoman alakuloinen ”ei-tästä-mitään-apua-ole-kuitenkaan”.
Muistan, kuinka sitten toivo – taas kerran – herätettiin henkiin: nyt on uusi lääkevalmiste. Tällä on saatu hyviä tuloksia. Ne tulokset tuntuivat olevan positiivisia muille, eivät minulle. Puolen vuoden käytön jälkeen toivo oli taas mennyttä.
Loppukesästä istuin jälleen erikoislääkäri R:n vastaanotolla, ja hän alkoi jo valmistella tulevaan: ”On ryhdyttävä ajattelemaan muuta. Ajatukset tämän yhden asian ympärillä jo heikentävät onnistumista. Eikös rouvalla ole mitään muuta elämässä, mitä toivoa, mistä haaveilla?” – Olisi kyllä ihana päästä Egyptiin joskus, ja väitöskirjan haluaisin kyllä tehdä … – No sitten on vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä muita haaveita. Ehkä ne toteutuvat paremmin kuin tämä… Vaikka eihän tämäkään kokeilu ole ihan vielä ohitse.
Aloitimme Egyptin matkan säästämisen, mutta väitöskirjaprojektille ei vielä ollut aikaa.
Tammikuussa olen taas vastaanotolla, itken vuolaasti:
– Tästäkään hoidosta ei siis ollut mitään hyötyä. Mikään ei auta! Minulla on sitä paitsi nykyisin todella huono olokin, varsinkin aamuisin. Haluan lopettaa tämän lääkkeen.
– Entäs jos rouva onkin raskaana? Jos kerran on aamupahoinvointiakin?
– Ei, enhän minä tule raskaaksi. Siksihän minä täällä olen käynyt jo vaikka kuinka kauan! Siksi … Yhyyyy…
Tänään nuo monet kerrat – itkut ja toivot – naistentautienklinikan lapsettomuushoito-osastolla pyörivät mielessä. Mutta tänään vain kävelin klinikan läpi. Parikin kertaa: ensin aamulla viedessäni esikoista nielurisaleikkaukseen, ja sitten puolen päivän jälkeen mennessäni takaisin, kun leikkaus oli jo tehty.
Iltapäivällä odotellessamme kotiinlähtölupaa katselin kalpeaa, torkkuvaa tytärtä, jonka leikkaus oli mennyt hyvin ja joka voi verraten hyvin, ja muistin kaikenlaista, enkä edes yrittänyt peitellä kosteita silmiäni.
Liikuttava postaus ja hyvä loppu:-)
Monesti mietin, sairaalan käytäviä kulkiessani, mitä edelleen teen, että nuo käytävät ovat nähneet niin paljon … Jotku käytävät ovat ilon ja toiset surun täyttämiä. Lisäksi on epätietoisuuden käytävät, mitkä ovat usein raskainpia kulkea – minulle se on syöpätautien klinkan käytävä, sinulle se naistentautienkliniikan käytävä …
Hei Reija – nyt luistaa bloggailu; mininovellisi oli kuin kaunokirjailijan kynästä lähtenyttä! Milloin saamme luettavaksi – historian ja keittokirjojen oheen – painettua, kirjaksi sidottua proosaa(si)?
Yaelian, loppu onkin tässä hyvä tai ainakin onnellinen. Kaikilla lapsettomilla ja leikkauspotilailla ei.
Mannu, aivan. Meille sairaalan käytävillä ja hoidoissa kulkeminen on onneksi tuonut lopulta ilon. 🙂
Koivu, ei ole minusta prosaistiksi. Yhden keittokirjan ja historian yhdistelmän aihio on ehkä joskus tulossa.
Sinun kommenteistasi hieman lajennettuna ja syvennettyinä sen sijaan tulisi sellainen pieni (sydämen)sivistynyt opus helposti.