2009 – Sivu 20 – Tuulestatemmattua

Arkeen palaamisen autuus

Olihan mukava olla töissä tänään. Olisiko työviikon pituus (so. lyhyys) syy mukavuuteen. Maanantai ja perjantai samana päivänä. Kätevää. Ehkä parempikin selitys on: minulla onnistui se, mitä olen vasta ihan viime vuosina oppinut tekemään. Suosittelen muillekin.

Siis: aiemmin minulla oli tapana putsata pöytä ennen lomalle lähtöä. Tiedättehän, tehdä hommat valmiiksi. Suorittaa loppuun. Pistää piste. Raivata rästihommat pois. Esimerkiksi korjata kaikki tentit, kirjoittaa tekeillä olevan julkaisun luku loppuun, tehdä raportit valmiiksi, vastata sähköposteihin, tehdä varaukset, purkaa paperiläjät, päivittää www-sivut jne. Tuollaisen lähtödraivin jälkeen on kieltämättä ihana jäädä lomalle, mutta sellaisen tehtyään paluu sorvin ääreen ja rutiineihin on vaikeaa: ei tiedä mistä aloittaa. Hyvinkin menee päivä, pari käynnistellessä.

Mutta nyt joululomalle (ennätyspitkälle sellaiselle) lähtiessäni jätin muutamia täkyjä itselleni. Mm. torstaina alkava luento on täysin päivittämättä, PowerPointit tsekkaamatta ja uusin kirjallisuus kuurnaamatta. Viime vuoden julkaisuluetteloon on tiedot ilmoittamatta ja syksyn opinnäyteniput mapittamatta. Niinpä tänään olikin huhkittavaa yllin kyllin, eikä tarvinnut miettiä mitähän tekis. Näin pienestä se riemu repeää, ja töissä on kivaa.

Pirttipäivä

Tänään on ollut pirttipäivä. En ole ihan varma, voiko kaupungissa olla pirttipäiviä, mutta ehkäpä. Pirttipäivä-käsitteen minulle opetti muuan Kemijokivarren talonisäntä, pohojosen ihiminen. Hän oli avuksi yhdessä työprojektissa pitkästi toistavuosikymmentä sitten: korvaamaton informantti ja monin tavoin avulias, jäyhä ja juureva mies. Meidän tapaamisemme sovittiin aina ”pirttipäiväksi”, mikä tarkoitti tammi-helmikuun pakkaspäiviä, jolloin ”ei voinu lähtä mettätöihin”, eikä ollut muutakaan ”tähellisempää” tekemistä. Silloin isännällä oli aikaa kaupunkilaishistorioitsijan kanssa menneitä muistella.

Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti ”että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.

Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja ”maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.

Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea

Heikki Niskan runo ”Pohojosen ihiminen”:

Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:
aikusenaki sen tekkee mieli mennä
autotallin taka ko tullee vieraita.
Jähämiänä ja varruillaan se
tarkkailee ja haistelee,
tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.
Äkkiä pajot murtuu,
silimäkki nauraa, pohojesen asukki
tarijuaa kahavit ja nisut.
Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,
kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.
Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,
toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.
Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,
kojon rakkaaseen luontoon.

(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)

Bloggailu Luettua

Lomailu alkaa riittää

Kun huusholli on ”päivitetty” pohjoisen mökkireissun ja teinien keskenään olon jälkeen, Elmeri (kilpikonna) nimipäivän kunniaksi herätetty talviunilta kylpyyn ja syömään, haudalla käyty, pyykkiä pesty, piha siivottu talvimyrskyn jäljiltä, joulutilpehöörejä jo pakattu komeroon ja kaikin puolin asetuttu taas kotiin, on aika riisua blogi ja www-sivustokin joulukuvista. Lukupäiväkirjankin päivitin. Mieli tekisi uusia koko blogin ulkoasu. Ehkäpä päivitys tältäkin osin on pian ajankohtainen.

Mieli tekisi jo töihinkin. Ennätyspitkän joululoman lopuksi kaivoin jo luentomateriaalit esiin, hieman uusia virityksiä suunnittelen jo kertaalleen pitämääni luentosarjaan. Loma lienee siis tehnyt jo tehtävänsä …

Lappi

Aika menee

Tänään aamupäivällä suljettiin Myötätuulen ja Tuulentuvan ovet pakkasmittarin näyttäessä -28 C. Mana dearvan, ´mene terveenä´, toivotettiin myös ystäville, jotka hekin lähtivät kohti etelää. Lomanen Hangasojan rannalla päättyi pakkasesta huolimatta lämpimiin jäähyväisiin.

Yläpostojoella, Sodankylän pohjoispuolella, aurinko nousi hetkeksi horisontin yläpuolelle ensimmäistä kertaa moneen viikkoon: kaamos on ohi. Aurinko näyttäytyi vain tunnin laskeutuakseen vielä levolle. Luonto taas kerran kaunis. Sanoinkuvaamattoman kaunis. (klikkaa ihmeessä kuva isommaksi)

Vuoden ensimmäinen päivä, eilinen uudenvuodenpäivä alkoi lumitöillä ja kuvaamisella mökin pihapiirissä. Siniset hetket ovat aina vain niin pehmeitä, minulle niin mieluisia. Tosin pakkasta kyllä tuntui olevan.

Pitkän brunssin jälkeen toppasimme itsemme mäkeen. Ei mitään tervejärkisten puuhaa! Laskettelu vihmovassa, viheliäisessä tuulessa on hullunhommaa: pohjoistuuli puri pahoin, se kinosti lunta rinteisiin ja oli vastassa Iisakkipäällä niin, ettei alaspäin tahtonut päästä. Mutta olihan se taas itselle voitto! Olla ulkona, liikkua. Ja tottahan minusta laskeminen on aina mukavaa.

Pehtoorin pari päivää kyteneelle flunssalle tai mille lienee ihme särylle, kuumeelle ja kolotukselle ei pakkastuuli luonnollisestikaan ollut hyväksi. Vajaan kolmen tunnin ulkonaolo riitti ja sauna tuntui meistä kaikista hyvälle ajatukselle. Siis mökille ja saunaan.

Saunan jälkeen kotasavuporo ja kanttarellikastike ja Zenaton Amarone della Valpolicella 2004 kelpasivat, pitkä päivällinen, jonka aikana yllättävätkin menneisyyteen liittyvät juonteet puhuttivat, oli kaikin puolin nautinnollinen – vaikka itse sanonkin :). Eikä seura ollut pienin syy ajan kulumiseen nopeasti ja mukavasti. Loppuillan ohjelmaksi valitsimme telkkarin sijaan Jengan, pelin, joka sai seurueemme ”ei-kilpailuhenkisen” kisaamaan – aika innostuneenakin? – voittoon asti.

Kotiin palaamisen keskeisin syy olivat lapset. Sikäli ei olisi kannattanut palata: kumpikaan ei ole kotona. Eikä kumpikaan aio olla huomenna eikä ylihuomennakaan, ei vaikka olisimme mieluusti heidän kanssaan viikonlopun viettäneet. Mutta elämä on nyt näin. Aika menee, muuttuu. Niinpä mietinkin: olisimme voineet jäädä mökille. Ehdottomasti olisimme.