Showing: 21 - 40 of 384 RESULTS
Niitä näitä

Yhteysongelmia

Tänään kun blogipäivityksen yhteys oli rikkipoikkikatkikaput heti aamusta ja oli valokuvatorstain haasteeseen vastaaminen, ei päivä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Tärväsin aikaa korjatakseni, turhaan. Soitin webbihotelliin ja sen huoltojoukoille, mutta ei se yhteys, eikä päivä oikeastaan ole parantunut. Toinen toistaan tylsempiä kommahdyksiä ja viivytyksiä pulpahteli pitkin päivää, minkä seurauksena iltapäivällä jo kihisin.

Kun juniori sitten erinäisten sotkujen takia unohti hakea äitinsä töistä, niin eihän saldo kovin paljon plussalle jää.

Lähipiirissäni tarvitaan nyt suojelusenkeleitä … 🙂

________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 10
ENKELEITÄ ELÄMÄÄN

10

Niitä näitä

Piparkakkuja ja … viiliä

Tiedättekö, mitä syön tässä bloggailun ohessa? Viiliä, johon olen murustellut piparkakkuja. Ihan parasta! Onhan niitä piparkakkusuklaita, piparkakkujäätelöitä, piparkakunmakuista glögiä, piparkakulle tuoksuvia kynttilöitä ja piparkakku sitä sun tätä, mutta ne on ihan toiskelpoista verrattuna viili-piparkakkupöperöön. Parasta tarkoitukseen on tavallinen kevytviili, ja siihen pilkotaan 2 – 3 piparkakkua. Kernaasti omin kätösin leivottuja pipareita, mutta toki kaupan kakutkin kelpaavat. Siinä saa joulupuuroa keitellä ja joulutorttuja aamiaisella tarjoilla, mutta minulle jouluajan parasta aamiais- ja välipalaruokaa on viili ja piparkakut.

Viili-innostuksellani on vuosikymmenien monipolvinen historiansa. Yksi kulminaatiopiste oli kun odotin esikoista, ja suunnilleen ainoa raskauden ajan merkillisiin mittoihin kasvanut mieliteko oli viili. Söin varmasti puolenkymmentä purkillista päivässä. Ilman pipareita, mutta mansikoiden kanssa, sokerin ja kanelin kanssa (nyttemmin olen oppinut laittamaan joskus ripauksen inkivääriä), ananasmurskan kanssa tai ilman lisukkeita. Aamulla, illalla, yöllä.

Kun sitten raskauden kuudennella kuulla jouduin munuaiskivien takia sairaalahoitoon ja kun lääkärit kertoivat, että munuaiskivet ovat kalkkimuodostumia tms., tein välittömästi kovin yksioikoisen päättelyn ja olin täysin vakuuttunut, että olen itse aiheuttanut tuskaisen, infernaalisen kivun, jonka kivien poistuminen aiheutti. Raskauden vuoksi en saanut kivunlievitykseen morfiinia, jota yleensä kuulemma käytetään. Syyttelin itseäni viilinsyönnistä, jolla olin – omasta mielestäni – vääjäämättömästi aiheuttanut pitkään toivotun raskauden vaarantumisen…  Siitä olin täysin vakuuttunut. Ja vannoin, etten koskaan enää syö viiliä.

Että sitä nainen voi hormoonihyrrässä ja tuskissa kaikkea miettiä, päätellä ja päättää! Kivet tulivat pois, esikoinen syntyi kolme kuukautta myöhemmin, minä en syönyt pariin vuoteen viiliä (ihan turha tauko, ymmärsin myöhemmin), uusia kiviä tuli paljon lisää ja nyttemmin minä taas nautin joka joulunseutu aika monta purkillista viiliä. Opettelin muka tekemään viiliä itsekin, mutta kaupan viili on parempaa kuin omatekemäni.

Piparkakut kyllä mielestäni maistuvat kaikkien maitotuotteiden kanssa. Onpa lähipiirissä ihminen, jolle piparkakut ja maito merkitsevät samanlaista efterdagen-einestä kuin monelle nykynuorelle kebabpizza. Piparkakuista saa oivallisia kakkupohjia: tehdään samalla idealla kuin digestive-kakkupohjat. Tuohon kalenterikuvan joulukakkuun tein pohjan (kaupan) piparkakuista. Päälle voi-sokerikakkutaikinaa, jossa on runsaasti puolukoita. Turkkilainen jukurtti, kermavaahtonokare tai vaniljajäätelö ovat tämän seurana ehkä vähän sofistikoituneempi lisäke kuin viili, mutta voitte olla varmoja, että sitten kun kakusta on enää vähän jäljellä, minä pilkon loput koriin, annan vähän kuivahtaa ja nautin palasia upotettuna viilipurkkiin!

________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 9
Piparkakkukakku

9

Niitä näitä

Jouluaskareita

Monta asiaa vievät lähemmäs joulua tänään. Postista hain ISON paketin; lahjaksi jaettava paketti ja olen aikas tyytyväinen sisältöön. Parempi kuin odotin, vaikka oma tekele onkin. Joulukortteja olen värkkäillyt, ja olkapää vihoittelee heti kun vähän kauemmin olen koneen ääressä… Harmi, kun olisi paljon työstettävää. Sitä yllätystäkin… Joskopa perjantaina saisin valmiiksi.

Joulusiivouksen olen tilannut, punaisen villapuseron laittanut tuultumaan, ostanut joulutähden kotiin ja töihin, nostanut tonttu Tomafoin kirjoituspöydälle muistuttamaan, että erinäisiä asioita olisi vielä muistettava… 🙂

Siis kovin pieni päivä tänään.

_________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 8
JOULUNSYDÄN
(Kaikki kalenterikuvat suurenet klikkaamalla,
ja voit halutessasi käyttää vaikka koneessasi taustakuvana.)

8

Niitä näitä

Lumen lämpö?

Töistä suoraan kiertelemään matto- ja verhokauppoja: tyttärellä oli aikaa ja intoa – tai no ei ainakaan vastustusta – sellaiseen. Olin lupautunut kaveriksi. Ja taas me saimme kolme tuntia kulumaan, ja yhtä sun toista löysimmekin. Eikä meillä kummallakaan minkään valtakunnan käsitystä, miten kankaankulutus verhoihin lasketaan.  Mutta väliäkös sillä! Hieno pöytä löydettiin! Siinäpä sitä yhdelle päivälle saavutusta.

Merkillistä kuinka paljon lumen tulo vaikuttaa ihmisiin… Ihan kuin töissäkin olisi ollut jotenkin leppoisampaa ja valoisampaa.

________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 7
LUMI VALAISEE

7

Niitä näitä

Itsenäisyyttä maalikylissä

Itsenäisyyspäivänä oltiin viime vuonna mökillä, itsenäisyyspäivänä oltiin edellisenä vuonna mökillä, itsenäisyyspäivänä on oltu niin monena vuonna Lapin kaamoksessa, että tuntuu vähän merkilliseltä (mikä ei tässä yhteydessä välttämättä ole positiivinen ilmaus) viettää se täällä kaupungissa. Onneksi eilen satoi lunta! Ah, onnea. Noh eilinen seminaari oli tietysti suurin syy, miksei olla pohjoisessa nytkin. Kotonaolossa on tietysti se hyvä puoli, että voi tehdä kotihommia, ei mökkihommia… heh! Valmistella joulua, laatikot on tehty, piparkakkuataikina, kakkua ja kaikkea pientä kokkailtu …

Itsenäisyyskakku

itsenaisyyskakku

Nyt laittelemaan kynttilöitä ikkunoille…

______________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 6
KAKSI KYNTTILÄÄ IKKUNALLA

6

Niitä näitä

Joulujuonteita, historianopiskelijoita ja -tutkijoita

Metsätyön ja puunhankinnan murros Pohjois-Suomessa sotien jälkeen, Isojako kolmessa pohjoisessa kunnassa 1900-luvun alkupuolella, Kristinuskon juurtuminen saamelaisten keskuuteen vuosina 1595 – 1810, Valtapuolueiden elinkeinopolitiikka sotien jälkeen, Kostamus-hankkeen syntyhistoria, Algot Untola… Mitä ihmettä? Tutkijaseminaaripäivä tänään. Professorin kanssa pidimme seminaaria ja läsnä oli seitsemän jatkotutkijaa. Väitöskirjojen alkuja ja loppuja. Vuosien työtä takana tai edessä … Järjestin seminaarin Lasarettiin (kongressi-hotelli-ravintola Oulun keskustassa), mikä toi vähän vaihtelua ja oikean konferenssin tuntua. Hyvä päivä meillä oli.

Eikä minua edes väsyttänyt, vaikka niin pelkäsin, sillä eilen oli opiskelijoiden ainejärjestö Tiiman pikkujoulu, jossa menin käymään. Aika usein pikkujoulujen/bakkanaalien ohjelma on ollut enemmän, vähemmän kömpelöä, huonoa tai jopa ”poliittisesti epäkorrektin rajoilla” (kuten eilen n:nnen vuosikurssin opiskelijoiden kanssa totesimme), tosin aika usein se on ollut myös varsin kekseliästä tai jopa sivistävää. Eilen ohjelma oli mukavaa, ja paikoin jopa laadukasta. Tiiman mieskuoro (johon liittymisellä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai lauluäänen kanssa) esitti paitsi kuorolaulua (Njet Molotov, talvisodan hengessä kun mennään …) mutta myös tanssia ”That is it” – mikä minua hämmästytti laadukkuudellaan. Pakollinen ohjelmanumero, johon paikalla olleet henkilökunnan edustajat (lue: meitsi ja kollega) haastetaan mukaan, oli tietysti. Me ei kyllä oltu oikein hyviä. Reilun parin tunnin aikana ehdittiin tehdä hopseja :), suunnitellla graduaiheita, kuunnella vaihtareiden kuulumisia, keskustella proseminaarien sujumisesta ja sujumattomuudesta, ja – onneksi – höpöttää kaikenlaista opintoihin kuulumatonta. Hyvissä ajoissa kotiuduin;  juniorin ajokortista on erityistä iloa pikkujouluiltana.

Ennen Tiiman pikkujouluun menoa, käytännöllisesti katsoen melkein suoraan duunista kävimme kaupungilla syömässä. Systeri oli luvannut tarjota meille päivällisen Oulun uudessa Vanha paloasema -ravintolassa. Nimenomaan sen grillipuolella. Liki kolmetuntisen nautimme uuden ravintolan miljööstä ja oivallisesta  eineestä. Systeri ja pehtoori ottivat Premium-menun, jonka pippuripihvi sai kiitosta ja jälkiruoka (josta katsoin parhaaksi ottaa oikein omakohtaisia maistiaispaloja (suklaakakkua ja pistaasijäätelöä hmmm)) samoin. Minun antilooppiannokseni oli todella hyvää mureaa, kevyesti riistaisen makuista. Erinomaista.  Eikä meidän jututkaan huonoja olleet: ei mikään Äkkijyrkkä vaan Tosijyrkkä, heh!

****

Eikös se olisi jo glögin aika? Kotimainen vuosikertaglögi Loimu on tänä vuonna pullotettu joulunpunaiseen punaiseen kuosiin. Se on aika hyvää… Täyteläistä, mutta toisaalta se on myös aika vahvaa (21%) joten pienet kupilliset riittää…

____________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 5
GLÖGIN AIKA

5

Niitä näitä

Arkistoperjantai

Työpäivä hurahti arkistossa. Siellä pääsee mukavaan tunnelmaan. Tutkijasalissa hurisee ilmastointilaite, siellä ei ole hälyä, ei puhelimia, ei sähköpostin viesti-ilmoituksia, ei opiskelijoita ovella ja oven takana, ei kollegoita palaveeraamassa, eikä mahdollisuuksia lähteä kävelylle käytäville tai kahvioon norkoilemaan.  Asiakirjojen maailmassa uppoutuu menneisiin vuosikymmeniin (Oulun Karjalaseuran historiaan muiden muassa), toiseen maailmaan. Tänään sellainen tuntui erinomaisen mukavalle.

Nyt kun pakastuu alkaa tuntua, että mennään oikeasti kohti joulua. Nyt kun pakastuu, voisi tehdä joululyhtyjä. Jääkakut eivät lihota, sellaisen voisi viedä naapurillekin. Reseptiä ei tarvinne kirjoittaa? 🙂

_________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 4
JOULUJÄÄKAKKU

4

(klikkaamalla tonttu suurenee, kannattaa katsoa)

Niitä näitä

Kuutamo

Yöllä tuntui että kuu tulee sisälle, niin kirkkaasti se paistoi. Valvoin pitkiä pätkiä, ja sitten nukuinkin ponniin! Minä joka en tarvitse herätyskelloa, jolla kuitenkin se yleensä aina on varmuuden vuoksi herättämässä, nukuin puoliseitsemään niin että humahti. Salille meneminen sai jäädä.

Tuota aamun alempana olevaa ”sininen ja valkoinen” -valokuvatorstain otosta lähdin sitten kuvailemaan. Kuutamo oli aamullakin hieno ja reippaasti päätin kävellä töihin. Olihan reipas päätös! Ja kannatti.  Pakkanen oli kuurannut muutoin mustan maan. Kuu valaisi. Poskissa nipisteli kylmä. Vain lumennarskunta kenkien alta puuttui. Väsymys häipyi ja mietin mukavia.

Töissä hoppupäivä, seminaarilaisilla paniikki, minulla lukemista ja häslinkiä, mutta sen verran ehdin, että klikkailin yliopiston kirjaston joulurunokalenteriin: ja siellähän olikin sisaren runo. Pieni mukava joulusalaisuus-runo! Jotkut osaa!

____________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 3
JOULUKUUN LUMETON KUUTAMO

3

Historiaa Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: sininen ja valkoinen

Valokuvatorstain aiheena sininen ja valkoinen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä pihalle ottamaan tämä kuva. Laitan oheen jo viime vuonna julkaisemani artikkelin, joka liittyy kahden kynttilän historiaan. Miksi Suomessa poltetaan itsenäisyyspäivänä kynttilöitä ikkunoilla, miksi niitä on juuri kaksi?

Kaksi kynttilää ikkunalla Kahden kynttilän lyhyt historia

Moni suomalainen sytyttää itsenäisyyspäivänä iltakuudelta kynttilät ikkunalle. Mistä kansallisen tavan juuret lähtevät?
Kahden kynttilän sytyttämisen taustalla on monta juonnetta. Suomen kaupungeissa poltettiin jo 1700-luvulla kynttilöitä juhla-aikoina; laittamalla kynttilät ikkunalle saatiin samalla kertaa kaduille ja koteihin valoa ja juhlan tuntua. Näin juhlistettiin ”sekä kotia että katua” tai laajemmin kotia ja isänmaata. Ruotsin vallan aikana kynttilän sytyttämiselle sopivia juhlapäiviä olivat erityisesti kuningashuoneen merkkipäivät. Taustalla oli siis jo tuolloin valtiollinen juhla.

Kun Suomen sodan seurauksena Ruotsin itäisestä maakunnasta 200 vuotta sitten tuli Venäjän vallan autonominen suuriruhtinaanmaa, tapa kunnioittaa hallitsijaa kynttilöin jatkui. Keisarilliset merkkipäivät aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti olivat juhlapäiviä, jolloin oli soveliasta ja sovittua sytyttää soihtuja ja kynttilöitä. Sara Wacklin kertoo muistelmissaan, kuinka Aleksanteri I vuonna 1819 tullessaan Ouluun näki kaupungin ”täydessä juhlavalaistuksessa”, samoin Vaasassa talojen ikkunat olivat valaistuina.

Kun suomalaisuus 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi voimistua, muuttui kynttilöiden polttamisen symbolinen merkitys: keisarillisen perheen lisäksi – tai jopa heidät syrjäyttäen – kynttilöitä sytytettiin kansallisten merkkimiesten J. V. Snellmanin, Elias Lönnrothin ja aivan erityisesti J. L. Runebergin kunniaksi.

Jo elinaikanaan kansallisrunoilijan aseman saaneen Runebergin päivän vietosta tulikin sortovuosina myös Venäjän vastaisen protestin ilmentymä. Juhlavalaistus juuri Runebergin päivänä puolestaan juonsi juurensa Vänrikki Stoolin tarinoihin. Varsinaisesti kynttilä mainitaan vain Matkamiehen näky -runossa, jossa Ramsayn veljesten äiti suree Suomen sodan vuosina menettämiään poikiaan. Yksi runo ei tietenkään saanut suomalaisia sytyttämään kynttilöitä Runebergin päivinä, vaan kansallinen, venäläistämistoimien vastainen liike, jonka tärkeä hahmo Runeberg oli.

Kynttilöiden polttamisella ikkunoilla on ainakin 1700-luvulta juontuvat ja 1800-luvulle jatkuvat valtiollisiin tapahtumiin liittyneet juurensa, mutta miksi juuri kaksi kynttilää? Ensimmäinen selitys on hyvin yksinkertainen: perinteisen ikkunaruudun mallista riippuen oli hyvin luontevaa laittaa kynttilät molemmin puolin pystypienaa.

Valtiollisina, keisarillisina, juhlapäivinä samoin kuin joulun aikaan poltettiin kynttilöitä jo 1800-luvullakin. Aivan kuten matkalla joulukirkkoon Juhani ja Liisikin näkivät: ”Mäen rinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää.”

Kahden kynttilän tausta liittyy toisaalta sekin läheisesti Suomen valtiolliseen kehitykseen, nimittäin jääkäriliikkeeseen. Kun Suomesta värvättiin syksystä 1915 miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan, ja kun matka sinne alkoi, oli tarjokkaiden päästävä lähtemään salassa. Aktivistien toimintahan oli selkeästi Venäjän vastaista ja nuoria miehiä, tulevia jääkäreitä, koulutettiin Venäjän vihollismaassa Saksassa, joten maasta poistuminen oli tehtävä venäläisten viranomaisten tietämättä.

Vuoden 1916 aikana etappireitit pohjoiseen Pohjanlahden perukkaan ja sieltä edelleen Ruotsin kautta Saksaan kulkivat tiettömiä taipaleita ja venäläiset santarmit ja jotkut kätyreinä toimineet nimismiehet etsivät etappitaloja rekryyttien kiinnisaamiseksi.

Korpikylissä kulkeneet Saksaan pyrkineet nuoret miehet kuitenkin tiesivät, että jos vastaantulevan mökin ikkunalla oli yksi kynttilä tai ei ollenkaan valoa, talossa oli santarmi tai sinne ei muuten kannattanut mennä. Jos ikkunasta loisti kaksi kynttilää, edessä oli turvallinen etappitalo. Kaksi kynttilää merkitsi turvaa, paikkaa, jossa levähtää ja saada syödäkseen matkalla sotilaskoulutukseen.

Nuoret miehet pääsivät Saksaan, Suomi itsenäistyi ja sen jälkeen käytiin itsenäisen valtion pitkäksi ajaksi kahtia jakanut vuoden 1918 sota, sisällissota. Sen jälkeen nuoren valtion itsenäisyysjuhlan vietto ja juhlamenojen muodot eivät olleet ensimmäisiä asioita järjestettäväksi. Marraskuussa 1919 kuitenkin päätettiin, että 6.12. on Suomen itsenäisyyspäivä.

Itsenäisyyden 10-vuotisen juhlan kynnyksellä Itsenäisyyden liitto kannusti juhlavalaistukseen. Kalevassa asiasta tiedotettiin 3.12.1927 seuraavasti: ”- – [on] meitä pyydetty kaupunkilaisten tietoon saattamaan seuraavaa: Jotta valaistus saisi erikoisen juhlaleiman, on valaistuksessa käytettävä mahdollisuuksien mukaan kynttilöitä, jotka asetetaan ikkunalaudalle. Juhlavalaistus sytytetään klo 6 illalla ja lopetetaan ½11 illalla.”

Selvästikin kehotuksella oli vaikutuksensa. Lehdessä voitiin itsenäisyyspäivän jälkeen 8.12.1927 kertoa: ”Valaistu kaupunki tarjosi illalla komean näyn. Varsinkin Seurahuone [nyk. kaupungintalo], Kolmio, Kansallispankki y.m. suuremmat rakennukset kohottivat vaikuttavalla tavalla illan tunnelmaa. Pimeys Suomen Pankin konttorissa herätti yleisössä ikävää huomiota.” Edelleen Kalevassa todettiin, että ”Paitsi julkisia rakennuksia olivat myös yksityiset harvinaisen runsaasti valaistukseen osallistuneet.”

Itsenäisyyden juhlinta jäi vielä 1930-luvulla kuitenkin hyvin vähäiseksi ja vain pienen kansanosan juhlaksi, mutta talvi- ja jatkosota muuttivat suomalaisten käsityksen itsenäisyydestä. Sitä kannatti juhlia ja juhlistaa, vaikkapa kynttilöitä polttamalla.

1960-luvulla radikalismi ja kaiken sotaan liittyvän kieltäminen ja halveksuntakin, tekivät itsenäisyyden juhlimisesta taas kyseenalaista. Suuret ikäluokat eivät halunneet käydä sankarihaudoilla, eivätkä sytyttää kynttilöitä ikkunalaudoille. Traditiot, varsinkaan itsenäisyyden juhlintaan liittyvät traditiot, eivät olleet suosiossa. Myös vasemmiston piirissä kynttilöiden polttamista on usein pidetty taantumuksellisena hapatuksena.

Kynttilät ikkunalla, kynttilät kodille ja kadulle, ovat siellä valaisemassa, juhlistamassa, tavan vuoksi, isänmaan kunniaksi, merkiksi turvasta, mennettein muistoksi. Itsenäisyyspäivän iltana 2000-luvullakin sytytetään satojatuhansia kynttiläpareja ikkunoille

Reija Satokangas, Kahden kynttilän taustalla monta juonnetta
(Artikkeli julkaistu Kalevassa 6.12.2008. Lainatessasi mainitsethan lähteen.)

Ruoka ja viini

Joululimppu ja muita aikaansaannoksia

Jos lähtee kolmelta töistä ehtii tehdä siviilissä vaikka mitä! Käydä kaupassa (milloin minun on viimeksi tarvinnut arkena kaupassa käydä?),  käydä tyttären luona (viedä huomaamatta ruokaakin) ja yrittää vielä nettiyhteyden kytkemistä, vain yrittää (ilmeisesti ongelma on ollut sittenkin siinä että taloyhtiön verkko ei sittenkään ole vielä kunnossa. Siis minä en olekaan ihan tumpelo? 🙂 ), kokkaillla pojalle ja itselle päivällinen, silittää pieni vuori pyykkiä (milloin minun on viimeksi tarvinnut hoidella silitysvuoria, edes -tuntureita?), puhua äidin kanssa tunteroinen puhelimessa (hands free toimii silittäessä yhtä hyvin kuin liikenteessäkin), leipoa ensimmäiset joululimput ja ottaa kalenterikuva (että sisällä kuvaaminen on vaikeaa!).

Tämän kaiken ehtii
kun karkaa töistä,
kun ei ole koko iltaa koneella
(maanantaina lääkäri kehotti vähentämään datailua, pisti kortisonia olkavarteen ja kirjoitti lähetteen fysioterapiaan),
kun pehtoori on pohjoisessa
(jossa on kuulemma kaunista, lunta, rauhallista, hyvä hiihtää, rantasauna entisensä ja muutoinkin sellaista kuin tähän aikaan vuodesta kuuluu ollakkin. Enkä minä todellakaan haluaisia olla siellä, no en.  Siis minun on ollut ehdittäväkin kun jo tottumukseen asti hyväksi passattu elämänmenoni on heilahtunut viikoksi raiteiltaan),
kun poika lupaa siivota itse huonettaan
(tosin luvatahan aina voi!)

Kalenterissa on joululimppu. Sen reseptin olen julkaissut jo keittokirjassani, mutta pistänpä  taas tuohon mukaan. Onhan resepti niin helppo ja kelpo. Tämä juttu liittyy myös tulevaan vähän isompaan yllätykseen: pysykäähän linjoilla.

________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 2
JOULULIMPPU RESEPTEINEEN

2

Joululimppu

1 l piimää
50 g hiivaa
2 dl siirappia
2 rkl pomeranssinkuorta
½ rkl anista rouhittuna
1 rkl suolaa
8 dl ruisjauhoja
4 dl hiivaleipäjauhoja
1 l vehnäjauhoja

Lämmitä piimä. Lisää hiiva, mausteet ja siirappi.
Alusta taikinaan jauhot.
Peitä ja kohota taikina.
Leivo neljäksi limpuksi, ja pistele pinta haarukalla.
Kohota uudelleen. Voitele siirapilla jos haluat (minä en halua: se sotkee) .
Paista 200 asteessa noin 30–40 minuuttia.

PALJON LISÄÄ JOULU- JA MUITA RESEPTEJÄ TÄÄLLÄ
Joulureseptejä, keittokirja ja viinivinkkejä

Valokuvaus

Joulukalenteri

Minulla ei ole joulukalenteria. Varmasti ensimmäinen joulukuu ikinä, jolloin minulla ei ole joulukalenteria. On siis tehtävä itse.

Idea lähti tästä: marraskuun ruokahaasteen voitti Merkintöjä Melukylästä -blogi. Olen tykännyt piipahdella  ko. blogissa (valokuva)torstaisin ja ruokahaasteiden julkistusten aikoihin. Tänä aamuna klikkailin monipuolisen ja viihtyisän blogin sivulle etsimään, josko Krisu olisi jo joulukuun ruokahaasteen heittänyt esille. Mutta siellä olikin joulukalenteri! Ei vielä haastetta joulukuun ruokakisaan vaan joulukalenteri! Olen nähnyt sellaisia joskus muissakin blogeissa, ja ajattelin, että nyt minäkin haluan tehdä sellaisen.

Minulta on muutamista tässä blogissani ja www-sivuillani julkaisemistani kuvista pyydetty julkaisu- tai kopiointlupaa (mukava kun on pyydetty, oitis olen luvan antanut) minkä perusteella olen antanut itseni ymmärtää, että joistakin otoksistani on jotain iloa joskus ollut. Niinpä ajattelinkin,  että joulukuussa julkaisen joka päivä juttujeni lopuksi (tai aluksi) kalenterikuvan. Jos joku niistä viehättää käytä ihmeessä hyödyksesi. Voit vaikka laittaa näytön taustakuvaksi, mikäli kuvassa on sopiva tunnelma tai kuva on muutoin mieluinen… Ensin klikkaa kuva suuremmaksi ja sen jälkeen kosketa kuvaa ja paina hiiren oikean puoleista painiketta. Valitse avautuvasta valikosta kohta: ”Aseta taustakuvaksi” (tai Set as Wallpaper/Background). Voit vaihtaa koneesi  taustakuvan joka päivä. 🙂

Varmasti kalenterikuvissa julkaisen joitakin jo aiemmin esillä olleita, ja sellaisella taidan aloittaakin.

_____________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 1
Tontut jo ylittävät Hangasojan, matkalla etelään siis.

1

mä kalenteri-idea pistää taas harjoittelemaan kuvaamista. Laiskistuminen kun on ollut ilmeisen selvää muutamien (sateisten, mustien) viikkojen aikana. Siispä nyt harjoittelemaan keinovalossa otettujen kuvien ottamista. Huomiseksi jotain uutta?

Historiaa Yliopistoelämää

Vähäiset sotahistorian vuoteni

Minussa ei ole koskaan ollut innokasta sotahistorioitsijaa, – ei vaikka ensimmäisen historian opinnäytteeni (yleisen historian proseminaarin) teinkin ensimmäisen maailmansodan taistelusta. Aiheena oli Gallipolin taistelu tai Dardanelli-operaatio  Churchillin muistelmien valossa tai jotain sellaista. Paikallishistorioita kirjoittaessa ja itsenäisyyspäiväpuheita valmistellessa sotahistoriaakin olen sivunnut, lukenut, kirjoittanutkin, mutta ei se ole ollut minun juttuni. Ruokamuistojen ja vanhojen – myös sota-ajan – keittokirjojen  parissa sotahistoriaa on tullut sivutuksi. Mutta hyvin vahvasti kotirintamanäkökulma niissä jutuissa on ollut.

Puolenkymmentä vuotta sitten yhden kevätlukukauden seminaariporukassa oli poikkeuksellisen monta sotahistoriasta innostunutta ja sitä tuntevaa opiskelijanuorukaista, jotka saivat minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi ja turhautuneeksi, että kävin lopulta ostamassa Talvisodan pikkujättiläisen ja lukea paukutin sen kesän kuluessa läpi. Enkä oppinut juuri mitään. Missään tapauksessa en olisi saanut kirjaa tentissä läpi…

No nyt tänä syksynä vahingossa, töiden vuoksi ja kiinnostuksesta! on sotahistoriaa tullut luettua ja siihen perehdyttyä aika lailla.  Alkusyksystä keksin ryhtyä opiskelijoille mainostamaan radiodokumenttia Suomi talvisodassa – historiasarja (12 x 40 min) joka tulee radiosta Ylen ykköseltä ja jota voi kuunnella omaan tahtiin myös netistä . Lupasin, jotta luentopäiväkirjan laatimalla saa korvaavuuksia opinnoista. No, jos otan luentopäiväkirjat vastaan, on minulla oltava homma itsellä hanskassa: siis ei muuta kuin radiodokumentin ääreen kerran viikosssa.

Ja sitten tuo Tuntematon. Sen sain päätökseen lauantaina. Onhan se tullut joskus aiemminkin luettua ja kuinka monena itsenäisyyspäivänä Edwin Laineen elokuvaversio vuosikymmeniä sitten katsottua, mutta nyt luin kirjan uudelleen. Yhtä aikaa tämän Talvisota-”buumin” kanssa. Ja eilen illalla katsoin tv-dokkarin ja huomenna toisen.

Ja tänään oli vielä historiatieteiden, kaksipäiväisen ”Talvisota kokemuksena”  -seminaarin ensimmäinen päivä. Aamupäivän ehdin olla seminaarissa kuulijana. Tavattoman mielenkiintoista oli kuulla tutkimuksesta, jossa oli haastateltu Raatteentien taistelussa olleiden Neuvostoliiton 44. divisioonan ukrainalaisveteraaneja. Moni heistä oli vasta Suomen rajan yli mentyä tajunnut olevansa mukana todellisissa sotatoimissa. Politrukkien propaganda, jolla ukrainalaisia oli ”rajakahakkaan” innostettu lähtemään tai jolla Suuren Isänmaallisen Sodan ”esinäytöstä” Suomen rintamalle viedyille oli perusteltu, oli mielettömyydessään minulle jotensakin uutta, vieläkin ymmärtämätöntä.

Niitä näitä

Völläilyä

Völläily? Yritäppä opettaa englantilaisia sanomaan se: völläily. Minulle on vasta pari vuotta sitten tullut sanavarastoon völläily. Esikoinen harrasti sitä joskus edellisen poikaystävänsä kanssa. Kun kysyin, mitä ajattelitte iltasella tehdä, niin joskus vastaukseksi tuli, että völläillä.  En ole ihan varma, voiko yksin völläillä vai onko se nimenomaan pareittain harrastettavaa…?

Googlaamalla ”völläilyä” osuu nuorten sivuille, joissa nämä ilmoittavat kaikkien muiden katu-uskottavien harrastusten lisäksi harrastavansa völläilyä: esim. ”harrastan rumpujensoittamista, partiota, golfia ja völläilyä” tai ”muoti, kissat ja völläily on mun juttuja”. Hmm..?

Juniori on tänään völläilly. On nuoripari tosin lukenut kokeisiinkin, mutta minulla on enemmän havaintoja völläilystä kuin ahkeroinnista.

En ole vielä selvittänyt, miten völläily eroaa tavallisesta lekottelusta, laiskottelusta, mitääntekemättömyydestä, mutta ehkäpä minua valistetaan.  Liekö völläily vain Oulun murrealueen sana?

Ja ehkäpä minäkin joskus opin völläilemään, olen aika surkea sellaisessa. Enempi vähempi levoton kun olen.

Niitä näitä

Tähti se kulukeepi…

”Katsokaatte nyt tuota Murijaanein kuningasta, kuinka sen pitää rukoileman Herodesta…” Oltiin eilen iltasella katsomassa. Katsomassa Herodesta, Murijaanein kuningasta ja muita tiernapoikia. Eilinen kokoonpano kyllä ei ollu ihan tavallinen poikaporukka. Oulun Seurahuoneelta oli Tiernashow & Dinner jossa Merja Satulehto, Janne Pekkala, Lauri Salovaara ja – ah, muutaman niin ihanan balladin esittänyt – Aki Louhela esittivät varsin modernin, etten sanoisi cabaree-tyylisen tiernashow´n.  Show oli ihan hyvä ja sitten pidin  konseptista: ensin alkuruoka, sitten showtime, sitten pääruoka, sitten esitys jatkui, jälkkäri ja vielä kolmas näytös.

Ruoka oli hyvää, ei erityisen erinomaista, paitsi pääruoan lisukkeet ja kastike. Ja yksi jälkiruoan kolmesta suklaaosasta. Mutta viinit olivat erinomaisia, ja minulle maistui turhankin monta lasillista. Eikä kipulääkitys, jota jatkuvasti riepottamaan  olkapäätuskaan olen nautiskellut, ehkä ollut paras yhdistelmä viinin kanssa.  Ajattelin viikolla salilla, että sellainen venyttelevä treeanaaminen voisi viedä rasitusvamman (minäkö tietokoneella ollut? no way!) pois, mutta pahemmaksi jomotus on vaan äitynyt. Maanantaiksi varasin jo ajan lääkärille kun ei tämä taida tästä omilla konsteilla hoitua.

Eilisen illan aikana olkapää ei kyllä vaivannut. Ystävät, joiden kanssa olimme illastamassa, eivät niin vaan ulos pääsekään, joten sitä mukavampaa olikin sitten heidän kanssaan olla. Kovasti jo suunnittelimme Rooman matkaakin ensi kesäksi ja myös vmp:n mukaansaamista. Tästä on puhuttu ennenkin: kuudestaan Roomaan. Eilen vmp alias majakka & perävaunu (ks. viime kesän Katalonian matka) eivät olleet mukana, mutta kyllä me heidänkin Roomaan lähtöänsä pidettiin itsestäänselvyytenä. 🙂

Nyt kun täyspitkän yöunen jälkeen olisi vapaa lauantai, olisi vaihtoehtoja tekemiselle yllin kyllin: lenkille haluaisin, mutta siellä – hitto vieköön – sataa TAAS vettä! Kaamoksen ei kuulu olla tällaista. Sen kuuluu olla pehmeää pimeää, valkoista pimeää. Ei tämmöistä mustaa, kovaa, märkää pimeää. Siis ei ainakaan vielä lenkille. Josko lähtisin huutokauppaan, joka läheisellä työväentalolla puolelta päivin alkaa. Jos tyttären asuntoon löytyisi vaikka lamppu…  Tai ryhtyisin vihdoin siivoamaan sen viimeisen vaatehuoneen/komeron, joka on jäljellä urakasta, jota olen tyttären muuton jälkeen huushollissa tehnyt. Kaikki kaapit ja vaatehuoneet on perattu ja putsattu. Pelastusarmeijaa on tuettu ja säilytystilaa järjestelyllä saatu kovasti lisää. Sellainen vapauttaa merkillisesti.

Joulukorttiasiakin olisi saatava jotenkin alulle. Mutta kun ei ole sitä lunta! Miten kuvaat? Tämän blogin ulkoasuakin voisi adventin tullessa vähän jouluistaa… Ja yhden proseminaariaihionkin olen luvannut tänään lukaista ja palautteen posteilla. Mitä minä sellaista olen mennyt tekemään? No, ei siihen kauan mene.  Ihan ensimmäiseksi taidan lähteä tekemään piparkakkumuffinseja, joiden resepti oli torstain Hesarissa. Pistän illalla kuvan jos onnistuvat…

___________

klo 22.16 En mitään kuvaa muffinseista tähän laita. Niissä maistuu ruokasooda. En viitsinyt edes koristella, saatikka kuvata.   En suosittele…

Yliopistoelämää

Tarkastuksia

Pätkä Tuntemattomasta sotilaasta (Rokka istuu vartiossa ja katselee yhtenään periskooppiin, – samalla kaivertaen lampunjalkaa – ja paikalle saapuu ennennäkemätön upseeri):

Eversti oli joku tarkastaja, jonka piti ottaa selvää – ties mistä. Tyypillinen tarkastusmatka, minkä jokin seikka oli aiheuttanut ja mikä johti siihen, että siitä sitten tuon tarkastuksen perusteella  laadittiin jossakin korkeammassa esikunnassa kirjelmä,  joka lähetettiin joukoille ja jonka kenties jotkut lukivatkin – ennen kuin se pantiin mappiin.

Lainaus Mainilan laukausten 70-vuotispäivän kunniaksi? Ei vaan koska meillä on yliopistolla menossa kolmipäiväinen opetuksen laadun ulkoinen auditointi. Heti kohta viime vuotisen tutkimuksen auditoinnin (jossa meidän yksikkömme sai parhaat pisteet) jälkeen saimme ryhtyä työstämään materiaaleja opetuksen laadun tarkastusta varten. On eräskin kokous pidetty, kymmeniä työryhmiä istunut ja epälukuinen määrä raportteja laadittu ja alati korjailtuja laatukäsikirjoja asian tiimoilta koottu. Ei meillä sentään ”everstejä” tai tarkastajia – sellaisia kuin kansakoulussa luokan perälle joskus tuli istumaan – ole näkynyt, mutta pientä sähköisyyttä on ollut ilmassa.

Saa nähdä, joudutaanko mekin laittelemaan korkeakoulujen arviointineuvoston –  tai whatever näitä lausuntoja lukeekaan – ”polkuloi reunoil kivilöi…”  Käykö niin, että jos hyvin pärjätään,  niin humanistien puromaisia rahavirtoja ei padota kokonaan, mutta jos tulos on ”sotaoikeus”-asteista, niin toiminta lakkautetaan lopullisesti. ”Usot sie”, jotta tämmöinen joskus syö miestä, naistakin…

Historiaa

Erikoiset etunimet vol. III

Erikoisten etunimien bongausharrastuksestani olen täällä Tuulestatemmatun ”sivuilla” kirjoittanut ensimmäisen kerran jo vuosi sitten (klik, klik -) ja helmikuussa uudelleen. Näiden blogitekstien ja opiskelijoille aiheesta puhumisen jälkeen olen saanut  hyviä nimivinkkejä lisää: pari viikkoa sitten oli Kalevan kuolinilmoituksissa Euli. Aika moni siitä minulle sanoi. Suomessa on kastettu kaikkiaan vain yhdeksän tyttöä Euliksi. Aika vähän.Eikä sotien jälkeen yhtäkään.

Sotia edeltävältä ajalta ovat myös kaikki Alut.  Alku on enimmäkseen ollut miehen nimi, tosin muutama tyttökin on saanut nimekseen Alku.  Ekskursiolla jutustellessamme nimistä – muun muassa – yksi opiskelija kertoi törmänneensä veteraanikirjassa Alkuun, jonka toinen nimi oli Mainio. Alku Mainio. Miksei Mainio Alku? Heh!

No tänään törmäsin – pitkästä aikaa – silmäillessäni yhtä väitöskirjaa Uuras Saarnivaaran perheen merkillisiin nimiin. Ei riittänyt että perheen esikoinen sai nimekssen Uuras (s. 1908) vaan koko lapsikatrasta siunattiin mitä merkillisimmillä nimillä: Uuraksen pikkusisko sai nimekseen Odelma Ylevä ja seuraava lapsi oli Syke Sointu (s. 1911). Vuonna 1912 syntynyt poika oli Armo Valo, ja Amerikassa vietetyt vuodet jättivät pappisperheen seuraavien lasten nimiin selvästi jälkensä: Hilkka Inkeri Hyacinthe Bilkis sai varmasti tavata nimeään eräänkin kerran, jotta se tuli oikein kirjoitetuksi. Perheen nuorimmaiset olivat Auvo Aade Valde (1915) ja Maissi Anneli (1916). Riemullista, eikö?

Erikoisia nimiä tiedossa? Kommenttikenttään kiitos 🙂

Muut nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/

https://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

101

Niitä näitä

Muutosta ilmassa?

Viisi astetta lämmintä. Se on aika paljon se. Muutakin merkillistä tällä viikolla: juniorilla on koeviikko ja juniori on ollut kotona ja lukenut! Monta tuntia päivässä! Sellaista ei ole kyllä ennen tapahtunut.

Pehtoorikin tekee muutosta: tyttären huoneen remontti on jo hyvällä alulla. Minun pitäisi vain saada aikaiseksi tapetin valinta, ja kilpurille uuden terraarion suunnittelu, mutta kun en millään viitsisi. Ajatus sisustus/remonttiliikkeisiin lähdöstä pitkähköjen duunipäivien jälkeen ei todellakaan ole houkutellut. Nytkin olen illan vain lukenut ja festan sähkökaapin oven kollaasia olen suunnitellut. Ei vain oikein tahdo taito riittää haluamani idean toteutukseen…

Niitä näitä

Tuttuus

Minua jaksaa aina ihmetyttää se, miten joidenkin ”uusien” ihmisten kanssa saattaa heti tavatessa tuntua, että on tunnettu kauan ja että se tuttuus on helppoa.  Reilu vuosi sitten tällainen tunne yhden poliisin kanssa ja esimerkiksi Afrikan reissulla tavattiin pariskunta jonka kanssa sama juttu. Tänään minulle on taas käynyt niin. Kollega Tampereelta tuli viikoksi luennoimaan. Olin häntä vastassa asemalla ja sitten kävimme lounaalla ennen kuin hänen opetuksensa alkoi. Eikä tarvinnut miettiä, mistä puhuisi, miten puhuisi, puhuisiko mitään? Semmoinen on mukavaa.