Nythän on niin, että eilen siivosin kotona kirjahyllyt. Oli pakko. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – olen viimeisen kuukauden aikana repsahtanut uusiin ja vanhoihin kirjoihin, sitä paitsi olen saanut kirjoja työn kautta, saanut niitä kollegoilta ja saanut niitä ystäviltä. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – nyt on siis myös luovuttava kirjoista. Meille ei enää mahdu. Päätin viedä kirjoja töihin. Historiakirjoja historiatieteiden käytävällä olevan työhuoneeni kirjahyllyihin, sinnehän ne historiakirjat kuuluvatkin. No mahtuuko sinne? No ei mahdu! Ryhdyin sitten tänään iltapäivällä perkaamaan sielläkin hyllyjä. Ja nyt minulla on kaksi kassillista kirjoja, ylimääräisiä kirjoja. Ja jälleen kerran vannottu lupaus: en hanki enää kirjoja. Hah! Sama kuin lupaisin, etten enää syö.
Eilen iltasella, myöhään yöhön luin Cape Town and Winelands-, Olympian Afrikka- (matkatoimiston tuotos) ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjoja. Afrikassa on käyty kerran ennen: vuonna 2005 Marokossa (Agadirissa ja Marrakeshisssa) mutta ei koskaan Saharan eteläpuolella.
Merkillistä, miten noita kirjoja lukiessani palaan lapsuuteeni. Ehkä koska Lif ja Puff -aamiaismuropaketeista keräsimme Afrikan pieniä muovieläimiä (aina kun oli minun vuoroni saada paketista paljastuva ylläri sain harmaita möhkälemäisia virtahepoja ja veljeni sai aina kaikki kauniit seeprat ja harvinaiset leijonat). Ja lapsuudessa katseltiin ja luettiin Tarzaneita. Eivätkös Pekka ja Pätkäkin käyneet Afrikassa? Ehkä Afrikka vie lapsuuteen, koska alaluokkien maantiedon (vai ympäristöopin nimelläkö se silloin oli?) tunneilla oli kiehtovaa kuulla ja lukea Afrikasta, ehkä koska seurakunnan kerhossa meille kävi lähetystyöntekijä kertomassa elämästä Afrikassa. En tiedä. Kirjat vievät menneeseen. Taas kerran.
Blixenin kirja kyllä tuo mieleeni myös opintoni. Tein graduni Englannin 1700-luvun siirtomaapolitiikasta, ja merkillistä kuinka tanskalaisen 1910- ja 1920-luvulla Keniassa eläneen naisen (sinänsä hieno) teksti tuo mieleen ne kirjeet, joita englantilaiset kirjoittivat Lontooseen 1700-luvun lopulla ja joita minä luin 1980-luvun alussa. Mennyt maailma.
Ihanan mahtavaa lomaa teille tuonne kauas 🙂
Kuinka kauan matkan Etelä-Afrikkaan kestää ?
Me lähdemma lauantaina Rosaa tapaamaan … on ollut valtava ikävä häntä.
Rosalle tuhannesti lämpimiä terveisiä.
Matka Rantapellosta Pilanesbergin Lodgelle vie melkein vuorokauden: siinä on lentokenttäodotteluja ja bussimatkoja mukana. Frankfurt – Johannesberg -lento on 10 tuntia. Seitsemän yötä ollaan perillä ja kaksi yötä menee lentäessä. Se hyvä puoli ettei ole aikaeroa.
Kirjat, siirtomaat, ”Minun (=Koivun) Afrikkani”
Pakko pureutua (taas) uusimman blogisi muistoja palauttaviin ja mielikuvitusta siivittäviin koukkuihin!
”Tarzan ja Oparin aarteet”; voiko lukemaan oppinut, muutaman vuoden koulua käynyt suurten ikäluokkien poikalapsi saada kiehtovampaa kirjaa käsiinsä!? Ensimmäinen Afrikkani oli kosteutta tihkuvaa viidakkoa, liaaniköysiä, savannien apinanleipäpuita. ”Tantor” töräytteli kärsäänsä, ”Numa” väijyi saalistaan lehvästöjen katveessa.
Lapsuuskodin kirjahyllyä komisti nahkaselkäinen kirjasarja ”Maailman Maita ja Kansoja Sanoin ja Kuvin I-III” (1928-29; toim. T. I. Itkonen). Maailmankuvani avartui. ”Erään ihmissyöjäheimon komeita majoja Kongon alueen ääreltä” (kuvateksti). Siirtomaat, valkoisten herruus; why not?
Radioaalloilla ehdin elää kolmen Kongon itsenäistymishistoriaa: (1) Ranskan/Brazzaville, (2) Belgian/Leopoldville ja (3) Katangan/Elisabethville. Katanga kuoli ja kuopattiin murhatun Lumumban mukana, Leopoldville vaihtui Kinshasaksi (oli syytäkin!) ja entinen Belgian enklaavi Zairen kautta Kongon Demokraattiseksi Tasavallaksi. Afrikkani toinen tuleminen oli huomattavan julma ja traaginen.
Ebola, HIV, AIDS, Ruanda, Idi Amin, ”Kuningas Leopoldin Haamu” (Hochschild, Adam; kirja ja TV-dokumentti). Onko Afrikka-kuvani vieläkään ajan tasalla? Joulukuun alussa aion tsekata Brysselin monumentaalikeskustan, kongolaisten selkänahasta raastetuilla verirahoilla HKK Leopoldin kunniaksi rakennetun. Luulen, että cityn eräät ratsastajapatsaat kaipaisivat tervaa ja höyheniä.
Tietenkään Afrikka ei ole yhtä ja samaa; köyhyyttä, tauteja ja kurjuutta. Käymättä se kuitenkin on, ja ehkä jääkin.
Näin kuvaa T. I. Itkonen tulevaa matkakohdettanne: ”Kapkaupungin kaduilla emme kohtaa ainoastaan moitteettomasti pukeutuneita englantilaisia liikemiehiä ja nuoria naisia mitä nykyaikaisimmissa kävelypuvuissaan, vaan myöskin kömpelöjä hollantilaisia kunnonmiehiä täyspartoineen ja leveälierisine hattuineen, iloisia kaffereja ja surumielisiä Intian ja Malakan kuleja.” Saanemme katukuvan päivityksen lähiviikkoina.
PS Pekka ja Pätkä vierailivat tietääkseni ainakin Suezilla – Afrikkaa sekin.
Kiitos tästä, Koivu!
Kommenttisi ylittävät tekstini moninkertaisesti. Yksi täydennys ”Sinun Afrikkaasi”? eikö siihen kuulu Biafra? Sen nälänhätä oli varmasti kaikilla 1960-1970-lukujen vaihteen lapsilla tiedossa. Biafran nälkä oli ensimmäisiä globaaleja katastrofeja, jotka televisio toi koteihimme. Koulusta saatiin pahviset lippaat (muistan vieläkin kuinka ne koottiin! ;)), joihin kerättiin rahaa Biafran nälkäisille, ja omatunto soimasi pahasti jos viikkoraha vilahti lippaan ohi vaikkapa purkkaan tai Toivelauluvihkoon. Ja Biafra oli jokaisessa kodissa vakiopuheenaihe jos lapset ruokaa ronklasivat tai jättivät lautaselle. …
T. I. Itkosen katukuvauksen lupaan päivittää…
BIAFRA! – Temppeliaukion kirkko – naturalmente; tahtoo nuo uudemmat asiat herkästi unohtua…