En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja. Vielä vähemmän kirjoittaa. Toisaalta kun kohdalle sattuu runo, josta pidän, jään siihen kiinni. Luen sen monta kertaa, kirjoitan sen itselleni, käsin, paperille, vihkoon. Lahjaksi saadut runokirjat olen lukenut moneen kertaan, sisareni runoja mietin ja makustelen, ihmettelen, ihastelen.
Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän – on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.
Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani, runokirja ”iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:
Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:
On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.
Tervehdys lyriikan juoksuhaudasta! Mitallinen runous elää (kuulemma) nykyisin VAIN marginaalisena – juoksuhaudoissa? Tästä juoksuhaudasta en halua pois.
Parahin TT; vähäiset ikävuotesi (oppimispotentiaalia on), mittava elämänkokemuksesi ja (ilmeinen) mieltymyksesi mitattomuuteen (sitähän nykylyriikka on) ovat oiva ponnistuslauta runouden maailmaan. Ja Sinähän jo kulutat/käytät (ks. ”Runot”- blogi, toinen kappale)! Harvalla meistä lienee aikaa aamusta iltaan runokirjoja plärätä.
Seuraavat mitalliset näytteet vievät runsaasti kommenttitilaa, mutta käytän sen. Nämä kolahtavat harmaahapseen!
Kaarlo Sarkia, Unen kaivo. Oikeastaan kammottava runo. Tuli mieleeni, kun kuvailit mielesi tummia tuntoja jokin aika sitten. Vain 1. värssy:
”Elämäni kaiken yllä
päilyt, unen kaivo syvä,
pohjastas en ylös yllä.
Sielulleni tuutu hyvä
onkin kultahiekkaa kyllä.
Päily raunioni yllä!”
L. Onerva, Yrtit tummat… (silkkaa rautaa!)
”Yrtit tummat etelän yössä,
miksi te katsotte silmääni niin?
Riutuen kaipaa raskas rinta
hankien valkeaan kaupunkiin.
Yrtit tummat etelän yössä,
vieras on teille mun murheeni syy.
Kaukana, kaukana pohjolan mailla
kanervakankahat kyyneltyy…”
Mikä mahtaa olla ”hankien valkea kaupunki”?
Näin kirjoittaa tdk-kollegasi Kari Sallamaa:
”Muistan hameesi läpikuultavuuden
pustan lämpimässä tuulessa
hevosenlannan, kuivan heinän tuoksuessa
Muistan katseesi lasin
kun talvesta kesää tein
Nyt olet pimeys kielettömässä suussa”
Kolahtiko?
Huomenta Koivu, kyllä minäkin lyriikan juoksuhaudassa (jos mitallisesta runoudesta pitämistä siksi haluat kutsua) olen.
Nykylyriikka on ehkä enemmän mieleeni, mutta kyllähän minun mukanani ovat aina (?) kulkeneet muutamat vanhatkin runot. Aale Tynnin Kaarisilta koskettaa vieläkin, vaikkei ehkä ole tärkeä siten kuin oli murrosikäiselle, rippikoululaiselle. Silloin siinä oli jotain elämää suurempaa…
” … Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”
(koko runo on tuon linkin takana…
http://www.nic.fi/~virvatu/kaarisilta.htm
Entäs Matti Rossin runo ”Olen minä onnellinen”
On tuota onnea minulla:
syli täynnä sinua,
kädet ovat työtä täynnä,
maailma täynnä ystäviä.
Onni on ystävän näköinen:
ruska silmissä kytevi,
pienet siivet kantapäissä,
tanssi varpaiden nenässä.
– –
En minä onnea hakenut,
onni saapui etsimättä,
elämän suuressa puvussa,
kirjavissa kankahissa;
työn se tarjosi minulle.
– –
Rossin runohan on aatteen ja tunteen paloa,
mutta se on aina kolahtanut.
Einari Vuorelan riimittelyt löysin jo lukiossa, silloinkin oli vaihe, jolloin tarvin runoja… Pehtooriin olin räpsähtänyt ja Vuorelahan sen oli runoillut, miltä minusta tuntui:
Yhteenmenosta pari värssyä:
Sinä asuit teillä,
minä asuin meillä.
Kirkolla ensin nähtiin.
Katsoin, katsoin silmiisi syviin,
aivankuin taivaan tähtiin.
– –
Miten oli viikolla
mukava muistaa,
teimme kuin unessa töitä.
Illoilla tulivat ikävät kauniit
ja pitivät valveilla öitä.
__________________
Noista sinun lainaamistasi pidin tuosta L. Onervan runosta eniten. Siinä on jotain mitä nyt tarvitsen. Muutamista muistakin Onervan runoista olen joskus pitänyt. En muista yhtäkään.
Sarkia on niin synkeä, riuduttava minusta. Hänen rakkausrunonsakin, ne muutamat jotka tiedän, ovat kaihossa ja tuskassa rypemistä, jollainen ei minuun kolahda.
Kollegani runoutta en juuri ole lukenut, mutta tuo lainaamasi vastaa odotuksia… 🙂
Voi hyvin, harmaahapsi. Onko sinulla jo harmaata? En ole tiennytkään…
”En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja… Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta.”
Jaaha – pitäisiköhän uskoa!
Aale Tynniin palaamme.
Runot runoina, säkeet säkeinä, värssyt värssyinä. Mutta: Matti Rossin nimen nähdessäni provosoidun. Aika (11.4.1975) oli tietenkin toinen, mutta sittenkin. Rossin kirjeen on katsottu ilmiantaneen unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin tämän neuvostovastaisista puheista ja saattaneen hänet vaaraan.(http://agricola.utu.fi/hist/rossi/index.php)
Vielä yksi runo. Näin lyyrisesti rohkaisee Goethe harmaahapsia:
”Ällös antaudu sä masennuksen valtaan,
valkohapsistasi huolimatta voit rakastaja olla.
Vaan tepastele ketterästi lemmentyöhön
luutun härnätessä himokasta lihaa.”
Jos blogisi on ns. ”perheblogi”, pyydän nöyrimmästi anteeksi. Voinet sensuroida.
Koivu, provosoimisesi ei ollut tarkoitukseni. Rossin kohdalla minulle on käynyt juuri noin: ”runot runoina…”. Toki tuon Rossin ilmiantotapauksen tiedän, mutta en ole – ennen – antanut sen viedä hyvältä, onnelliselta runolta hehkua.
Goethe menköön sensuroimatta. 😉