Työpäivässä vuoristorata. Turhautuminen, ihan ehta kiukku, jonka pidän sisälläni, sitten yhtäkkiä taas into ja usko opetukseen ja sen kehittämiseen, ehkä olinkin oikeassa. Sitten tulee tylsä nonsaleeraaminen, joka koskee. Vieläkö minä annan tuollaisen koskea? Päätän olla välittämättä. ”Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt…” 🙂
Aukaisen mapin ja tiedostot ja mietin, hitotko minä kaikesta turhasta: ”Teen vain oman suoritukseni”.
Jo rauhallisena pakerran, yksikseni duunaan. Ei huolta. Asiat ovat taas oikeissa mittasuhteissa.
Ja sitten yhden hetken – yllättävänkin pitkäksi venyneen hetken – myötä muistan, miksi työni on mukavaa, mielekästä, miksi se ei aina edes tunnu työltä. Nyt minä taas muistan – ihmiset ovat työni tärkein ja paras osa. Olleet ja olevat ihmiset.
Ynnämerkkinen tuli tästäkin päivästä.