Sukuloimassa Long Islandilla

Aurinko. Pilvenpiirtäjien välistä paistoi aamulla aurinko! Mutta oli kylmä. Aamujunalle lähdimme hyvissä ajoin, jotta varmasti ehdimme Ronkokomaan menevään junaan. Penn Station klo 9.14 raiteelta 18 juna lähti, ja me olimme kuin olimmekin kyydissä. Ei paljon muita ollutkaan. Alle tunnin jälkeen oltiin Bethpagen asemalla, jossa meitä olivat vastassa serkkuni, miehensä, poikansa ja miniänsä kanssa.

Kahden auton kolonnana lähdimme kohti pitkän ja kapean saaren pohjoisosaa; Jones Beachillä pysähdyimme, Atlantin aaltoja katsomassa ja kuvaamassa. Ihan auringonottokeli ei kuitenkaan ollut, joten jatkoimme matkaa Rivesheadin Outletiin. Matkalla oli vaikea uskoa että Manhattan oli vain 65 mailin päässä; aivan eri maailma. Ja maisema luminen kuin koti-Suomessa. Näimme pieniä kyliä, nelikaistaisia highwaytä, merkillistä mäntymetsää.

Outletissa ei juuri turisteja ollut. Saimme rauhassa kierrellä: DKNY, Calvin Klein ja Ralph Lauren pistivät Visan laulamaan. Kaikilla meistä oli kassi tai pari; vävy- ja miniäkokelaalle tuliaisostokset samalla reissulla. Tyytyväsinä jatkoimme matkaa kohti Martha Clara Vineyardia. Taas mietin, kuinka hienoa saada tällainen ”yksityinen” opastus. Long Islandin viininviljely- ja monien vihannesten ja luomutuottajien alueelta löytyi viinitila, joka oli maaliskuun alun lumisateista huolimatta avoin maistelijoille. Testasimme. Nuoret höpöttivät keskenään. Viinikerholle löytyi tuliainen. Maistamamme viinit eivät mitään suuren luokan viinejä, mutta kelpo punaisia oli joukossa. Ja kuohuva erinomaista. Ja mikä parasta. Nyt olemme käyneet Long Islandin viintitilalla, moni ei ole. Ja meillä oli omat kuskit; serkun mies ja meidän esikoisen pikkuserkku meille kyydit tarjosivat. That’s nice, – great indeed, I think.

Ja matka jatkui. Ajomatkojen aikana meillä oli aikaa kertoa suvun kuulumiset puolin ja toisin. Me opimme paljon uutta amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Näimme erilaista New Yorkin osavaltiota. Ja tämä kaikki toi lomaan ekstrabonusta.

Long Islandin pohjoisrannikon Oyster Bayn pikkukaupungissa, joka oli kuin suoraan elokuvista, kävimme päivällisellä. Osterit jätimme väliin, vaikka ne paikkakunnan ykköshitti olisivatkin olleet. Söimme hyvin. Eikä ollut mitään vaikeuksia jutella vaikkei serkun ja perheensä kanssa periaatteessa vuosikymmeniin ole oltu tekemisissä.

Entäs sitten? Presidentti Rooseveltin kotitalo Sagamore Hill, joka oli kiinni, nähtiin ulkoa. Historian havinaa. Opiskelujeni alkutaipaleen yhdessä opinnäytetyössä Theodorilla oli roolinsa. Oli mukava nähdä hänen siviilikotinsa. Hetki kävelyä ilta-auringossa ja illaksi vielä kyläilemään. Vielä syömään. Vielä näkemään pikkukaupungin idylliä. Vielä höpöttämään. Ei valittamista.

Puoli yhdeksältä junaan ja ennen kymmentä hotellissa, jossa neljästään totesimme viettäneemme hienon, erilaisen päivän.