Minun on aina ollut vaikeaa elää tässä ja nyt. Koetan aina välillä hokea itselleni Carpe diem – elä nyt, nauti hetkestä.
Mutta ei. Joko mietin mennyttä mukavaa muistoa tai haaveilen hyvästä huomenesta: muistatko kun lapset oli vielä pieniä ja illat kotona, voi, kuinka ihanaa olikaan siellä tai täällä, ajatella on vasta vuosi kun olimme heidän luonaan, silloin ennen oli niin mukava kun – -, voi kunpa voisin palata sinne mistä jo lähdettiin – – . Tai haaveilen tulevasta vapaasta, tulevasta työstä, tulevasta kesästä, haaveilen ensi joulusta ja ajasta sitteku. Olen haaveillut ajasta sitteku meilläki on lapsia, sitteku on vakinainen työpaikka, sitteku on kesä, sitteku olen laihempi, sitteku opin tämän asian , sitteku asuntolaina on maksettu, sitteku väitöskirja on valmis – – .
Näitä ”voi-kuinka-hienoa-olikaan” ja ”sitteku – – niin-sitte – – ” minulla on riittänyt. Ja tänään on paha menneen muistelu/sitteku-päivä. Onkohan tämmöinen tässä päivässä elämättömyys erityisesti historioitsijoiden helmasynti, vai onko se seurausta jostain muusta sisäänrakennetusta?
Nyt. Nyt on hyvin. Tästä pidetään kiinni. Nyt.
Ei ole historioitsijoiden helmasynti!
(1) Sitteku: Omnia tempus habent.
(2) NYCin Food -kuvat.
Beigelin ja Kosherin (”Buddha Badai Nature Kosher Vegetarian” – ! – sekahedelmäkeitto olisi varmaan löytynyt listalta) nimissä tuotakoon julki seuraavat Woody Guthrien säkeet (Coney Island kun lähes liippaa reissunne reittejä):
”Mermaid Avenue that´s the street
Where the lox and bagels meet,
Where the halvah meets the pickle
Where the sour meets the sweet;
Where the beer flows to the ocean
Where the wine runs to the sea;
Why they call it Mermaid Avenue
That´s more than I can see.”
Täältä voisi löytyä se kahdeskymmenestuhannesyhdeksässadasyhdeksäskymmenesviides (20995.) ravintola!
Taije, helpottaa ettei se ole vain ja ainoastaan ”työperäinen” juttu.
Koivu, teidätkös että koko NY on sekahedelmakeitto. Nuo säkeet sopivat mielestäni koko kaupunkiin.