Olin tänään aamulla tiedekunnan ison tentin Ylimmäinen Tentin Valvoja. Melkein (rikollisen paljon opiskelijoista oli jäänyt pois) 300 opiskelijaa kömpi aamuvarhain kampukselle valmiina suoltamaan paperille kaiken viime yönä tai edeltävinä päivinä tankatun tiedon. Nolo homma minulle oli kun heti alkuunsa nimiä tenttisalin ovella kailottaessani meni ääni. Se kun on minulla niin kovin vieno … ;). No tenttijät saatiin paikoilleen, jokaiselle omat kysymyskuoret ja minä Päävalvojana kirjoitin taululle varhaisimman mahdollisen tentistä poistumisajan ja tentin päättymisajan: pieleen menivät molemmat about neljällä tunnilla suuntaansa. Noh, tuskin niin vakavaa. Korjasin jutun.
Muutoin valvontahuki meni ilman isompia ongelmia, ja kun opiskelijoita oli paljon, saatin Apuvalvojan kanssa tehdä oikeasti hommia: kirjata tenttipöytäkirjaan tulemattajääneet, luovuttajat, lähtijät, käyttää hermostuneimpia tai muutoin vilkasaineenvaihduntaisia vessassa, jakaa lisää vastauspaperia, tarkastaa henkkareita… ja siitäkös minulle muistui mieleen mainio tapaus pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.
Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan. Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää ”aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.
Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas ”tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…
Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja, ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä ”hei-pitäisi-näyttää-henkkarit” (eihän me muutoin tiedetä, kuka kumma on veljenpojan tai muun puolesta paperin käynyt täyteen kirjaamassa). Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, ”menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson ”eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.
Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!