Tänään(KIN) on ollut hulppeaa olla äiti. Liikuttua (miten jotkut äidit voivat istua koko vanhojen tanssien upean tunnin kyynelehtimättä??) kuopuksen suuresta päivästä. Olla yhtäaikaa ylpeä ja toisaalta pelätä pojan puolesta (meneekö taas nivelsiteet?), nauttia 900 kauniin nuoren ilosta ja liikkumisesta: ”Ollaan vanhoja ja hei, me osataan tämä”. Tanssi ja elämä vie!
Tanssiin kutsu, tango ja loppuparaati. Ja minä kyynelehdin joka vaiheessa! Paljon.
Lisää kuvia.
Nyyh…
”Rituaalinen itkentä on ollut kautta maailman tyypillisesti naisten perinnettä. Selityksiä tähän on haettu mm. biologiasta ja naisten sosiaalisesta asemasta. Karjalassa äänellä itkemistä pidettiin yksinomaan naisten tehtävänä.”
”Tilapääitkujen kieli ja esitystapa ovat samoja kuin riitti-itkuissa, mutta improvisaatio on kuitenkin vapaampaa. Itkun innoittajaksi tarvitaan jokin itkijälle konkreettinen tilanne tai aihe – syvästi koskettava elämys, suru tai ilo.”
(Tenhunen, A.-L., 2006)
Karjalaiset geenit?
Kiitokset (lähes) online raportoinnista!
Mäkin tulin pari tuntia sitten nuoremman lapsen (pojan) tanssahtelua katsomasta. On se hurjaa kuinka aika vilajaa, just näin kuvia 11-v kuviaan ja nehän oli vasta hiljan otettuja…!
Koivu, eihän kaikkea voi pistää karjalaisten geenieni piikkiin: 🙂 Mutta kieltämättä äitini on samanlainen ”tilapääitkijä” kuin minäkin. Toisaalta sukujuuriltaan lounaissuomalainen isänikin osasi 30-luvulla syntyneeksi mieheksi itkeä tavallista herkemmin. Joka tapauksessa koskettava ja hieno elämys eilinen oli!
Timo, olet oikeassa, aika menee NIIIIN nopeaa, mutta onneksi on kuvia lapsista. Paperisia ja muistikuvia. Muistoja vielä enemmän. 🙂